Pari kyttää valkokangas

Indie-elokuva Clerksillä (1993) uransa startanneen Kevin Smithin elokuvat ovat olleet dialogipainotteisia ja räävittömiä komedioita, ja kaikki miehen itsensä käsikirjoittamia. Nyt hän on palkkasekin innoittamana ottanut vastaan ison studion hänelle tarjoaman toimintakäsikirjoituksen, joka vuonna 2008 listattiin Hollywoodin kuumimpien kuvaamattomien käsikirjoitusten joukkoon. Lopputuloksen perusteella tätä on vaikea ymmärtää, sillä Pari kyttää on puolivillainen kyttäelokuva, jossa komediasävyistä huolimatta kierrätetään moneen kertaan nähtyjä kliseitä. Sekä selvien että hienovaraisten genreviittausten bongailussa tietysti on oma hupinsa, mutta elokuvan soisi silti toimivan myös omillaan.

Paria kyttää voi positiivisesti ajateltuna sanoa tribuutiksi yhdelle 1980-luvun hienoimmista saavutuksista, eli kyseisen vuosikymmenen aikana huippuunsa hioutuneelle buddy cop -genrelle. Kaavaan kuuluu kasaritoiminnan lisäksi vanhan avioparin tavoin toisiinsa suhtautuva pääpari, jonka vastakohtaiset persoonat aiheuttavat suuren osan elokuvan konflikteista. Parhaissa tapauksissa sekä toiminta että komedia toimii kitkatta. Trendin aloitti Walter Hillin vuonna 1982 ohjaama 48 tuntia, joka paritti yhteen Nick Nolten ja Eddie Murphyn. Beverly Hillsin kytät ja Tappavat aseet veivät monien muiden elokuvien ohella genreä eteenpäin. Kaavaa on käytetty ja parodioitu loputtomiin, minkä takia uusien yrittäjien toivoisi pitävän rimaa korkealla.

Nyt kyttäparina toimii Bruce Willis ja koomikko Tracy Morgan, joka on parhaiten tunnettu tv-sarjasta 30 Rock. Morganin huumori on energistä ja absurdia, ajatuksenvirtaa muistuttavaa. Kenties tämän kontrastiksi Willis vie tutun elähtäneen poliisin roolinsa läpi kuolleen lahnan kiinnostuksella. Willis ja Morgan – roolihahmojen nimistä ei tarvitse edes puhua, siinä määrin kummatkin vetävät omaa tuttua show’taan – hyllytetään ison tutkimuksen sössimisen vuoksi kuukaudeksi. Käsikirjoitus kun on mitä on, tämä asia unohdetaan saman tien ja parivaljakko tutkii ja hutkii isoa huumejuttua ilman, että edes kilpailevaa kyttäparia kiinnostaa. Elokuvaa on lähdetty tekemään siinä määrin vakavalla naamalla, että juostenkustu käsikirjoitus on iso miinus. Esikuvat ovat valovuosien päässä, tarina vaikuttaa vasemmalla kädellä kasatulta, eikä elokuvaa voi mitenkään ottaa vakavasti.

Eipä sillä, että sitä voisi ottaa kovin huumorillakaan. Parhaimmillaan elokuva on Smithin antaessa näyttelijöiden improvisoida ja venyttää kohtauksia. Näitä hetkiä ei ole kuitenkaan liiaksi asti, ja niiden ulkopuolella elokuva on vain jämäluokan kyttäelokuva.

Smith ei ole koskaan ollut kuvakerronnan kannalta katsottuna kovinkaan sujuva ohjaaja, mikä hänen aikaisemmissa elokuvissaan ei ole haitannut. Niissä kun hahmot lähinnä puhuvat ja pönöttävät. Nyt käsissä on kuitenkin vauhdikkaampaa materiaalia, eivätkä toimintakohtaukset ole mukaansatempaavia saati näyttäviä.

Kokonaisuus ei ole kovinkaan toimiva, jos toiminnan ja tarinan mieluiten unohtaisi ja haluaisi seurata pääparin palpatusta. Pari kyttää tuo hyvin esille Smithin vahvuudet ja heikkoudet, ja pahaksi onneksi heikkoudet ovat paljon isommassa roolissa. Onnistunein asia elokuvassa on eläkkeeltä kaivetun Harold Faltermeyerin musiikki. Beverly Hillsin kytän tunnarin säveltäjän kappaleet ovat mainion kasarihenkisiä.