Dogma valkokangas

Roomalaiskatolisen kirkon perusopetuksiin kuuluu ajatus syntien anteeksiannosta säännöllisin väliajoin tapahtuvan ripin avulla. Käytäntö on säilynyt muuttumattomana vuosisatoja osin siksi, että tuolla menettelyllä ihmiset saavat itselleen sisäistä rauhaa tai, kuten eräs amerikkalainen ystäväni sanoi kerran, "se tekee hyvää sielulle". Vuonna 1970 syntynyt ohjaaja Kevin Smith pohdiskelee uudessa elokuvassaan Dogma tätä teemaa kahden enkelin (Ben Affleck ja Matt Damon) silmin, kun nämä ovat mielestään keksineet keinon päästä takaisin taivaaseen ja Jumalan suosioon pienen newjerseyläisen kirkon satavuotisjuhlien avulla. He eivät kuitenkaan tiedä, että kulkeminen kirkon porteista tuhoaisi samalla maailman, sillä heidän rehabilitaatiohan osoittaisi samalla Luojan erehtyväisyyden.

Erikoisesta ajatusmallistaan huolimatta Smithin elokuva on itse asiassa oivallinen parodia ihmisten syvästä uskosta ja sen ristiriitaisuudesta. Dogma analysoi Affleckin ja Damonin suulla vakavien teologisten kysymysten, mm. syntien anteeksiannon, äärellä nykymaailman yhä kaoottisemmaksi muuttuvaa menoa, jossa kirkko ja hengellisyys jäävät yhä enemmän muiden arvojen jalkoihin. Elokuvan hahmojen absurdius (mm. Linda Fiorentino aborttiklinikan työntekijänä ja Jeesuksen viimeisenä sukulaisena sekä Damonin Loki-enkelin loputon sadattelu) kuvastaa hyvin, miten 2000-luku on jo varsin kaukana muinaisesta Palestiinasta, jonka elämänmalleja yhä yritetään elämäämme sovittaa.

Dogman käsikirjoittajana Smith on laatinut itselleen myös tärkeän sivuroolin Hiljaisena Bobina, joka idiootin kaverinsa Jayn (Jason Mewes) kanssa lyöttäytyy yhteen Fiorentinon Bethany-hahmon kanssa. Mewesin yletön riehuminen ja turha keuhkoaminen saavat kuitenkin ihmettelemään, että olisiko sanomaa voinut tiivistää. Nyt elokuvassa on turhan paljon epäoleellista, ikään kuin leikkauspöydältä mukaan jäänyttä materiaalia. Kerronta on ajoittain splatteritasoa. Näin Dogma ei pääse Smithin edellisen elokuvan ja hyvin koossa pysyneen Amyn jäljillä tasolle, huolimatta osin samoista näyttelijöistä, tai ehkä juuri siksi.

Puutteistaan huolimatta Dogman katsoo kuitenkin loppuun asti. Affleckin ja Damonin dialogi on ajoittain varsin nautittavaa seurata, samoin loistavaäänisen Shakespeare-näyttelijän Alan Rickmanin rooli Jumalan sanansaattajana. Lisäksi ei ole mitään pahaa siinä, että vakavista teemoista koetetaan herättää keskustelua komedian keinoin.