Onnen varjot valkokangas

Kulutuskykyisten, urbaanien aikuisten elämä ja ongelmat ovat kiteytyneet tällä vuosituhannella suosituksi aiheeksi kotimaisessa elokuvassa. Pullamössöelämän hellimillä nykyaikuisilla ei näiden elokuvien mukaan ole muuta päänvaivaa kuin seksi ja parisuhteet. Materiaalisuuden aika on tainnut lopullisesti ajaa suurten kysymysten ja ideologioiden ohi. Nyt tähän hepsankelkkaan on Anna-Leena Härkösen käsikirjoituksesta ponnistaen hypännyt mukaan myös ohjaaja Claes Olsson. Heidän aiemman yhteistyönsä, Akvaariorakkauden (1993) raikkaus on varmasti siintänyt Onnen varjojenkin onnistumistoiveiden taustalla.

Onnen varjot kertoo kolmesta lisääntymisikäisestä pariskunnasta. Ensimmäisellä parilla on vimmainen vauvakuume, mutta luonnonlykintä ei riitä, joten keinohedelmöitys on ainoa vaihtoehto. Heidän naapurissaan asuvalla, tarinan kannalta turhalla statisti-parilla taas on jo lapsi, joka kiristää vanhempiensa pinnaa. Kolmas pariskunta edustaa uraohjuksia, joiden sisustukseen lapsi ei sovi, mutta äidin vaistot heräävät silti eloon. Sikermästä olisi ollut mahdollista puristaa esiin puhuttelevia henkilöhahmoja kohtaloineen ja tätä kautta puntaroida nyky-yhteiskunnan ristiriitaisia arvoja ja valintoja.

Siinä missä pääministeri on haikaillut kansan lisääntymisen ja oman punaisen tuvan perään, on toisaalla rohjettu pohtia myös lasten hankinnan arvokysymyksiä ja ekologista vastuuta. Itsekeskeiset omaneduntavoittelijat ovat ehättäneet julistaa tällaiset ajattelijat jopa ekofasisteiksi. Ihmislapsi on monelle edelleen tabu. Puheet ekofasismista voi heittää romukoppaan, sillä kyseessä on ekologisen vastuun arvopohdinta, jossa yksilön menestystä enemmän korostuu yhteisön ja ympäristön hyvinvointi. Omahyväisen melskeen keskellä ihmisiltä unohtuu pelottavan helposti se tosiasia, että ihminen on ainoa laji, joka on siunannut itselleen vapaan, ja kaikille lajinsa edustajille mahdollisen, lisääntymisen. Muualla luonnossa lisääntymisen oikeudesta käydään armotonta kamppailua, ja tämä pitää lajikehityksen liikkeessä. Ihmiskunta onkin paras esimerkki siitä, että määrä ei korreloi laatua.

Lasten hankinta, lapsettomuus ja valintojen tekeminen edustavat länsimaalaisten keskuudessa sellaista debattia, jota olisi voinut elokuvan avuin luodata juuri oman aikansa tulkkina ja kommentoijana. Valitettavasti Onnen varjot on silkkaa hepsankeikkaa. Olssonin kaltaiselta ohjaaja-tuottajalta olisi odottanut haasteellisempaa lopputulosta kuin pelkkää elämänmakuisten roolihenkilöiden hömpsöttelyä. Elokuva takertuu kerrontansa pitimiksi hahmojensa individualistiseen unelmointiin todentaen näin samalla kuin malliesimerkkinä väittämät siitä, että lapsi on nykyihmiselle vain itseilmaisun väline, joka hankitaan kuin kesämökki tai koira. Yhteiskunnan ja työelämän asettamien vaatimusten ja lastenhankinnan välistä problematiikkaa ei elokuvassa pureskella; se niellään kakistelematta.

Vaikka itsellänikin elämän aikaviisari taipuu elokuvan henkilöhahmojen kautta määrittyvään kohdeyleisöön, niin mitään samaistumista en silti kokenut. Mieskatsoja tulkitsee elokuvan helposti luotaantyöntäväksi ja jopa loukkaavaksi. Santeri Kinnusen esittämän, lastensaantiin kykenemättömän miehen kohtalokuva jätetään tunteettoman etäiseksi ja muka itsekeskeiseksi. Lapsettomuuteen liittyvä miehinen tragedia sivutetaan hämmästyttävällä köykäisyydellä. Mikäli elokuva olisi päätetty ideaaliin miesmyyttiin, jossa naisia tulee ja menee, mutta miehen todellisena ja sinä parhaana ystävänä pysyy se lojaalisin, olisi elokuvan ryhti saattanut riittää auringonlaskun maille asti. Mutta kun molo ei pysy puntissa, niin lopputuloksena on vain aasi, jonka kuuluukin mielistellä rakkaalleen – aivan kuin sellaisessa hännystelyssä olisi kysymys rakkaudesta.

Anna-Leena Härkösen kirjoittama dialogi on paikoin nasevaa, mutta korostetun selkokielinen replikointi hiertää henkilöhahmojen viimeisetkin persoonallisuuden särmät sileän ympäripyöreiksi. Aidoimman suorituksen koko elokuvassa tekeekin Vim-koiraa esittävä Konna, joka ansaitsi elokuvalle sen tarvitseman vilpittömyyden lisäpisteen.