Onnen varjot valkokangas

Jos ja kun Onnen varjot on hyödytöntä ja hajutonta kulutusainetta, se on Stockmannin saippua- ja kosmetiikkaosaston peililevyisestä pienhyllystä poimittua, mitä todennäköisimmin marmoreilla vuorattuun porvarilliseen ja pikkunättiin westendiläiskotiin päätyvää kylpyvaahtoa. Paitsi että siitä saa vaippaihottumaa, mikä on harvinaista elokuvateatterissa. Siis ilmeisesti Onnen varjot kuvittelee olevansa elokuva, koska se keinuttaa projektorin heijastamia kuvia valkokankaalla, vaikka tuleekin mainita, että tuoreimpien huhujen mukaan Finnkinon vetämän helsinkiläisen Forum-teatterin ykkössalin paikalle suunnitellaan vaateliikettä. Koska museoviraston vaatimuksesta salin seinät ja sisustus kaikkine patsaineen joudutaan säilyttämään entisellään, saatetaan saliin jättää jopa valkokangas, jolle voidaan silloin tällöin heijastaa mainoksia. Onnen varjot tuskin kelpaa tällaiseen ohjelmaan, sillä Dressmann-mainoksessakin on enemmän munaa.

Onnen varjot, jossa neljääkymmentä ikävuotta kouristellen lähestyvät, aviossa elävät turhautuneet naiset näkevät kalkkivalkeita unia vauvoista – unijaksoissa, jotka camp-henkisyydessään ylittävät jopa ohjaaja Claes Olssonin varhaisemman työnäytteen Akvaariorakkauden kaatuvat sokeriastiat, tunneliin menevät junat ja leivänpaahtimesta hyppäävät rapeat paahtikset – ei nostata kohdallani vauvakuumetta. Toisin sanoen prinsessapäiväkirjamaisen pilvilinnainen visiointi yhdistettynä tv-saippuan luonnottomiin arkikuvajaisiin iskee karmeassa banaalisuudessaan kuin siirappilitra. "Äkkiä, vähän paskaa", huudahti mies jäädessään tunneiksi lukkojen taakse balettitanssijanaisten pukuhuoneeseen Milos Formanin kertomassa tarinassa.

Ja kun sen paskan pitäisi iskeä, Olsson ja käsikirjoittaja Anna-Leena Härkönen esittävät käsityksensä kytkimen nostamisesta ja alkavat käsitellä vakavia asioita. Siis siihen aikuiseen tyyliin, joka on yhtä rohkeaa ja intohimoista kuin Benny Hill Show’n englantilaisen pariskunnan makuukamaripuuhat – vaimo kutoo ja mies tökkii pyjamansa välistä kohti säälittävää ejakulaatiota. Näin väkinäistä "asioiden kohtaamisen" asennetta saa hakea. Vakavasti sanottuna Onnen varjot ei nouse yhtään mistään, sen olemassa ololle on vaikea keksiä mitään järkevää perustetta. Se on pelkkä kommunikaation illuusio, niin valheellinen, että se ei edes tiedä valehtelevansa.

Henkilökohtaisesti pidän Onnen varjojen jokaista henkilöhahmoa luotaantyöntävänä. Kaikkein pahinta – lukuun ottamatta sitä, että jopa Aleksi Salmenperän soderberghilaisen tyhjänpäiväinen Lapsia ja aikuisia alkaa tuntua särmikkäältä elokuvalta – on se, että Onnen varjojen henkilöt ilmeisesti pyrkivät näyttämään kohdeyleisöltään. Tietenkään ongelma ei ole siinä, etteikö mistä ja kenestä tahansa saisi tehdä elokuvaa. Saa tehdä. Ongelma on siinä, mikä tai kuka niitä tekee. Peräpuikollinen Pakkasvirtaa olisi tehnyt Onnen varjoille ja sen yleisölle hyvää.

Kaikki tämä pölinä ihan puhtaasta turhautuneisuudesta suomalaiseen näytelmäelokuvaan, onttouttaan kumisevaan ruostetynnyriin, joka kuvittelee olevansa saksofoni; joka ei ammenna yhtään mistään ja viehättää kuin löysä vatsa sellaista katsojaa, joka kaipaa elokuvantekijöiltä hivenen näkemystä.