”Sota on paskamaista hommaa”

Claes Olssonin ohjaama ja yhdessä Robert Alftanin kanssa käsikirjoittama Taistelu Näsilinnasta 1918 kertoo Suomen sisällissodan ratkaisun hetkistä Tampereella. Dokumentaarisella otteella toteutettu elokuva pohjautuu tositapahtumiin ja todellisiin historiallisiin henkilöihin. Historiallisena esikuvana on pohjanmaalaisista alle 20-vuotiaista nuorukaisista koostunut Melinin komppania, jonka kertomukset tallennettiin 1930-luvulla kirjoitettaessa voittajan eli valkoisen Suomen historiaa. Ohjaajana Olsson halusi luoda elokuvaan autenttisuuden tuntua muun muassa valitsemalla aitoa ruotsinkielisen Pohjanmaan murretta puhuvia näyttelijöitä esittämään Melinin komppanian miehiä. Tampereen punaiset puolustajat puhuvat suomea. Myös kuvauspaikka oli autenttinen.

Luonnollista oli, että Pohjanmaalta valittiin näyttelijät. Pääpyrkimys oli tehdä mahdollisimman autenttinen elokuva sisällissodan taisteluista. Halusin, että he puhuvat murretta, ja mikä korostaa autenttisuutta on se, että kaikki ovat amatöörinäyttelijöitä. Se tuo oikean tunnun, sehän oli aikamoista kaaosta ja sähellystä. Tampere oli pääasiassa suomenkielinen paikkakunta siihen aikaan, joten silloin taas suomenkieliset näyttelijät näyttelevät punaisia.

Idea elokuvaan tuli alunperin kirjailija Robert Alftanilta, joka kutsui Olssonin Tampereelle lokakuussa 2010 katsomaan Näsilinnan palatsia, joka oli tyhjillään ja menossa remonttiin. Alftan kertoi myös Melinin komppanian tallennetusta historiasta, ja näin elokuvaprojekti sai alkunsa.

Ohjaajalle on aina loistavaa, jos on hieno paikka, ja kun kävi vielä selville, että se on menossa täydelliseen remonttiin, niin Tampereen museo Vapriikki sanoi, että siellä saa mellastaa vähän enemmänkin. Se oli kuin lottovoitto, varsinkin kun ympäristö on vielä aika saman näköinen kuin silloin 100 vuotta sitten.

Se on selvää, että vaikka paikalla voi elokuvassa olla keskeinen rooli, niin kyllähän sisältöä pitää olla. Robert Alftan oli törmännyt arkistossa Melinin miesten kertomuksiin, jotka oli tallennettu 30-luvulla, ja niihin sitten tutustuin. Minut yllätti miesten kertomukset, että ne olivat niin avoimia ja suorasukaisia, ei peitelty eikä tehty propagandaa, vaan ne kertoivat tunteista. He olivat tavallisia nuoria miehiä, jotka olivat kutsuntojen kautta joutuneet armeijaan. Heillä ei siis ollut armeijan kunniaa, jonka takia he olisivat peitelleet asioita, vaan he avoimesti kertoivat kaaoksesta ja pelosta, joka vallitsi komppaniassa.

Kun oli autenttinen paikka ja autenttiset kertomukset, tuli tarve tehdä autenttinen elokuva. En halunnut tehdä sotaelokuvaa seikkailuelokuvana, koska minusta sota ei ole koskaan seikkailu, se on aina tragedia. Sisällissota, kuten tiedämme Suomen historiasta tai tänä päivänä arabimaista, on aikamoinen tragedia. Halusin tehdä elokuvan, jota voisi tänä päivänä katsoa riippumatta siitä, onko sympatiat valkoisten taikka punaisten puolella. Sota on aika paskamaista hommaa.

Sankarilliset vapaussoturit ratkaisevassa taistelussa

1930-luvulla maailma valmistautui uuteen suursotaan. Suomen virallinen historiankirjoitus oli valkoisen puolen kirjoittamaa, sankarillisuutta ja isänmaallisuutta tihkuvaa propagandaa, jossa punainen puoli oli leimattu kapinallisiksi, joilla ei oikeastaan ollut mitään ihmisarvoa. Vasta Väinö Linnan romaani Täällä Pohjantähden alla nosti punaisen puolen version sodasta julkiseen keskusteluun. Totuus verisestä sisällissodasta ja sen häpeällisestä loppuratkaisusta vankileireineen ja puhdistuksineen oli vähemmän sankarillinen.

Niin sanotussa vapaussota-kirjallisuudessa se (Näsilinnan taistelu) on nostettu legendaariseksi taisteluksi, koska sodassa aina nostetaan yksilöiden saavutukset suureksi taisteluksi. Ja kyllä sillä oli varmasti merkitystä Tampereen valloituksen kannalta. Melinin komppanian saavutuksia nostettiin 30-luvulla suureksi sankariteoksi, koska silloin jo henkisesti valmistauduttiin uuteen sotaan. Miten sillä faktisesti, sotilaallisesti oli merkitystä koko sisällissodan kannalta, niin ei ehkä niin suurta merkitystä, mutta henkisesti kyllä.

Tavallisten sotamiesten kannalta ei oikein sankaruutta ollut. He taistelivat tietysti omasta elämästään, kun he huomasivat, että heidät on petetty, kun he joutuivat loukkuun Näsilinnaan punaisten ympäröimänä. Upseerit olivat ammattisotilaita, jotka olivat saaneet koulutuksensa Saksassa ja osallistuneet ensimmäisen maailmansodan taisteluihin Saksan armeijassa. He yrittivät enemmän tehdä sankaritekoja.

Elokuvassa Melinin komppania ampuu sumeilematta vangiksi jääneet punaisen osapuolen taistelijat, kun taas punaisten taholta vangiksi jääneitä valkoisen osapuolen vankeja jopa hoidetaan ja heidät jätetään eloon. Valkoisilla oli ilmeisesti käsky ampua kaikki tapaamansa punaiset, myös antautuvat. Ainoastaan Näsilinnan pihalle tapettujen punaisten lukumäärästä on eri tulkintoja.

Kuten yliluutnantti Melin sanoo, niin vankeja ei oteta. Se oli yksiselitteinen totuus. Oliko niitä sitten 27 vai 36. Se oli siinä mielessä todella raakaa.

Haavoittuneet Melinin miehet itse kertoivat jutuissaan hämmästyneensä, koska he olivat ihan varmoja että heidät tapetaan. Kun punaisten sairaanhoitajat tulivat ja olivat heille ystävällisiä, antoivat jopa tupakkaa ja vettä, niin he olivat todella hämmästyneitä. He eivät olleet uskoa, ettei heitä tapettu. Osittain se johtui siitä, että punaiset olivat jo joutuneet puolustuskannalle Tampereella. Mutta uskon, että sairaanhoitajan tehtävä, olipa millä puolella tahansa, on pelastaa ihmishenkiä. Valkoisilta vietiin ainoastaan kellot ja rahat.

Juhlaelokuva

Taistelu Näsilinnasta 1918 on Claes Olssonin ja Meliniä näyttelevän Nicke Lignellin sekä kuvaaja Pertti Mutasen 20-vuotisen yhteisen taipaleen juhlaelokuva.

Ensimmäistä kertaa kaikki kolme teimme yhdessä Akvaariorakkautta 1992. Ja siinä mielessäkin tämä on vielä juhlaelokuva, että säveltäjä Yarin kanssa olen tehnyt 25 vuotta yhteistyötä, että tässä on ollut hyvä ja tuttu jengi tekemässä. On aina mukavaa ja helpompaa siinä mielessä, voi olla avoimempi siinä, miten etsii sitä ilmaisua ja miten kysymyksiä käsittelee tekovaiheessa.

Koen ohjaajana, että pitää olla avoin kuvausvaiheessa. Kuvaustilanne on se konkreettinen tilanne. Käsikirjoitusta kirjoittaessa on vain mielikuva ja oma mielikuvitus, mutta kuvauksissa kaikki pitää toimia luontevasti ja luonnollisesti, ja myös psykologisesti oikein. Silloin on tärkeää, miten näyttelijä ihmisenä kokee sen tilanteen ja mitä hän pystyy ilmaisemaan. Silloin ohjaajana otan mielelläni ehdotuksia ja kommentteja vastaan, vaikka tietysti ohjaajana tehtäväni on pitää kokonaisuus kasassa, ettei sieltä yhtäkkiä näyttelijäntyö hyppää ulos roolista.

Vaikka Olsson ei varsinaisesti ole ottanut vaikutteita kenestäkään tietystä ohjaajasta, on häneen tehnyt syvän vaikutuksen esimerkiksi ranskalainen uusi aalto ja sen ohjaajien, kuten Godardin rohkeat kokeilut. Myös Eric Rohmerin eleetön kerrontatapa miellyttää ohjaajaa. Yhdeksi suosikkiohjaajistaan Olsson mainitsee kuitenkin Andrei Tarkovskin.

En tiedä, ovatko ne vaikuttaneet suoraan ilmaisuun, mutta ne ovat tavallaan vahvistaneet uskoani siihen, että elokuvalla voi olla merkitystä. Oma kokemus Andrei Rublevista (1966) on ollut sellainen hieno juttu, joka osoitti myös sen, että historiallista aikaa voidaan käsitellä monella tavalla, myös hyvin syvällisesti niin, että sillä on merkitystä myös tämän päivän katsojalle. Vaikea sanoa, onko mistään lainannut mitään. Luulen kyllä, että tässä vuosien varrella, kun näitä leffojakin on tullut jo tehtyä aika kauan, alkaa sellainen oma ääni ja tekotapa löytyä, ja toivon ainakin, ettei se ole mitään suoraa kopiointia mistään vaan että se on omaa.

Lue myös