Lentävien tikarien talo valkokangas

Kiinalaisohjaaja Zhang Yimou on pitkään kuulunut listoillani varmoihin nimiin. Hänen visuaalisesti ja kerronnallisesti korkealaatuiset elokuvansa ovat olleet harvinaisia, syvällisesti liikuttavia taiteellisia elämyksiä.

Yimoun avaus esteettiseen taistelulajielokuvaan oli tarinallisesti ja emotionaalisesti kiinnostava ja kantava Hero (2002), vaikkakin sen poliittista arvomaailmaa syytettiin konservatiiviseksi. Genre lähti uuteen kukoistukseensa Heroa edeltäneellä Ang Leen huikaisevan visuaalisella elokuvalla Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme (2000). Sen estetisoitua väkivaltaa kannatteli niin ikään vahva tarinallinen rakenne sekä pyrkimys myös henkistymiseen vuosituhantisia perinteitä kunnioittaen.

Nyt Yimou jatkaa Lentävien tikarien talossa esteettisellä taistelunäyttämöllä ja odotukset ovat korkealla. Siksi katsojan valtaava pettymys onkin tällä kertaa suuri. Kauniit kuvat kumisevat tyhjänpäiväisyyttään ja tarina on suttuista, kliseistä romantiikkaa, josta saa turhaan hakea syvempiä tasoja.

Visuaalisesti vaikuttavassa alkujaksossa esitellään päähenkilöt. Keisarin sotakaartilaiset Leo (Andy Lau) ja Jin (Takeshi Kaneshiro) päätyvät dynastian ylivaltaa vastaan noussutta kapinallisryhmää, Lentävien tikarien taloa, jäljittäessään bordelliin. Kaunis, sokea tanssijatar Mei (Ziyi Zhang) kuuluu olevan Tikarien murhautetun johtajan tytär, joka janoaa kostoa. Mein esittämä Kaiku-tanssi on elokuvan latautunein, rytmillään ja mystiikallaan hurmaava kohtaus. Valitettavasti, sillä heti tämän jälkeen alkavat pettymykset.

Sotilaat punovat juonen, jolla saisivat Mein johdattamaan heidät kapinallisten jäljille. Nuori komistus Jin tekeytyy samanmieliseksi, vapauttaa tytön tyrmästä ja lähtee saatille. Alkaa pitkäpiimäinen, arvattava pariutumisen ajojahti.

Juonellisesti köyhän tarinan aineksia ei tohdi enempää paljastaa. Uskollisuutta koetellaan niin miehen ja naisen kuin johtajan ja alaisen välillä. Tunteet ovat pinnalla ja niiden naiivi, kypsyttelemätön esillepano muistuttaa jahkailevan saippuaoopperan ilmaisua. Itämainen henkistyminen ja mystisyys ovat tiessään, kun kamera keskittyy kuvaamaan tikarien, nuolten ja sydämien kiertokulkuja, jotka uhmaavat kaikkia painovoiman ja eroottisen vetovoiman lakeja.

Päähenkilöiden suorituksissa ei ole vikaa, he vain tekevät työnsä turhaan. Tyhjät lauseet ja aneeminen tunnekartta latistavat tarinan. Lisäksi elokuvan kohtauksiin kätkeytyy outoa ja epämiellyttävää, naista alistavaa tematiikkaa. Elokuvan keskiössä tunteidensa kanssa hupakkona painiskeleva Mei näet ei ole moksiskaan, kun sulhasehdokkaat vuorollaan koettavat väkisin maata hänet. Hän näyttäisi pikemminkin herrojen lailla kokevan jonkinlaista sadomasokistista nautintoa, jota elokuva toistaa väkivaltakohtauksien naispintaa paljastavassa kuvastossa.

Loppujakson pitkitetty henkientaisto on pateettisuudessaan ja arvattavuudessaan ällistyttävä. Komeita ovat lumeen ja vereen peittyvät maisemat, musiikki ja avarat kuvat, mutta liikutus on toisaalla, kun katsomo yltyy nauruntyrskähdyksiin kesken draamallista kliimaksia.