Olympos on valloitettu valkokangas

Amerikkalaisen toimintaohjaaja Antoine Fuquan elokuvien laatu on toistaiseksi ollut täysin linjassa niiden käsikirjoitusten kanssa. Hyvään käsikseen tarttuessaan mies on Training Dayssa (2001) ohjannut Denzel Washingtonia Oscarin arvoisesti. Löyhemmistä teksteistä on syntynyt Shooterin (2007) ja Kuningas Arthurin (2004) kaltaisia keskinkertaisuuksia. Olympos on valloitettu (2013) kuuluu selkeästi jälkimmäiseen sarjaan, vaikka raamit on lainattu klassikkoäksönistä Die Hard – vain kuolleen ruumiini yli (1988).

Olympoksen päähenkilö Mike Banning (Gerard Butler) on presidentin (Aaron Eckhart) entinen turvamies, joka on joutunut ylipäällikön epäsuosioon. Kun terroristit hyökkäävät Washingtoniin ja Valkoiseen taloon, pistää toimistopöydän taakse jemmattu Banning tohinaksi. Virka-asuntoon juostaan etuovesta luotisateessa ja puhelimen päähän napataan kabinettinsa kanssa kriisiä hoitava puhemies (kansallisaarre Morgan Freeman). Presidentti pitää saada turvaan ennen kuin terroristit räjäyttävät Yhdysvaltain ydinasearsenaalin.

Tai jotain siihen suuntaan. Juoni ei ole Olympoksen vahvin elementti, eikä sillä ole paljoa kosketuspintaa todellisuuden kanssa. Toimintaelokuvassa tietysti hölmökin juoni toimisi, jos Olympos vain olisi Die Hardin tavoin henkilökeskeinen. Nyt elokuvan juonenkäänteet menevät jatkuvasti henkilöiden ja toiminnan edelle. Erityisesti kun Olympos pyrkii asettamaan tapahtumia jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen tai globaaliin kontekstiin, hajoaa elokuva sekä juonellisesti että visuaalisesti. Eikä Butler ole aivan Bruce Willis, vaikka miehen karisma kasvaakin, mitä kovemmin tulee turpaan.

Elokuvan pitävät ontuvasti jaloillaan sen toiminnan fyysisyys ja väkivaltaisuus. Veriroiskeet näyttävät aidoilta, lähitaistelut ovat brutaaleja, eivätkä Rick Yunen johtamat terroristit pihtaile siviilien teloituksissa. Kassakoneystävällisiin ikärajoihin saksittavien toimintapätkien aikakautena tämä on piristävää. Erityisesti ahtaissa sisätiloissa elokuva toimii mainiosti. Valitettavasti linjassa rönsyilevän juonen kanssa keskisarjan budjettia on haaskattu turhuuksiin. Ilmataistelukohtauksissa digitaalinen Washington näyttää viiden minuutin pikarendaukselta.

Olympoksen pahin ongelma on yrittää olla vakavampi kuin mihin käsikirjoitus antaa mahdollisuuden. Lopulta myös raakuus lipsahtaa arveluttavan puolelle. Terroristien kiduttamisella ei näytä olevan muita seurauksia kuin se, että pahikset pysäytetään ja Amerikan presidentti saa pitää puheen. Moraalittomuus ei haittaisi, jos elokuva olisi sävyltään nihilistinen ja kyyninen. Olympoksen siloposkiseen lipunheilutuspatriotismiin se ei sovi.