Kon-Tiki valkokangas

Kun norjalainen seikkailija Thor Heyerdahl 1940-luvulla väitti, että Polynesia kansoitettiinkin aikoinaan Etelä-Amerikasta Tyynenmeren yli lautalla purjehtimalla yleisesti uskotun aasialaisen löytöteorian sijaan, nauroivat tiedeyhteisöt hänelle ja kehottivat rakentamaan lautan ja kokeilemaan. Heyerdahl kokosi miehistön ja teki juuri näin. Onnistuneelta matkaltaan hän kuvasi dokumentin Lautalla yli Tyynenmeren (1950), joka voitti aikanaan Oscarin.

Nyt tuore kuvaus – kaikkien aikojen kallein norjalainen elokuva – samaisesta retkestä oli myös Oscar-ehdokkaana ulkomaisten elokuvien sarjassa. Taitavasta teknisestä toteutuksestaan huolimatta ei ole suurikaan ihme, ettei Kon-Tiki (2012) voittanut.

Matkaan vuonna 1947 lähtee kuusi erilaista miestä, joilla on omat erityistaitonsa. Löytyy sotaveteraania, yksi purjehdustaitoinen, radionkäyttötaitoinen, ja niin edelleen. Itse Heyerdahl (Pål Sverre Hagen) ei osaa edes uida, vaikka on vuosia aiemminkin tehnyt tutkimusta Polynesian saarilla vaimonsa Livin (Agnes Kittelsen) kanssa. Vaimo ja lapset on nyt suosiolla jätetty kotiin. Tämä on miesten hommaa. Pullukka insinööri Herman Watzinger (Anders Baasmo Christiansen) osoittaa hermoheikkoisuuden piirteitä heti alusta asti. Väärään suuntaan vievät merivirtaukset, porottava aurinko, ääretön vesi ympärillä ja tilanteesta aiheutuvat jatkuvat uhat kiristävät tunnelmaa balsapuusta rakennetulla lautalla. Heyerdahl pitää kuitenkin langat tiukasti käsissään.

Suurta meriseikkailua nähtiin myös viime vuoden lopulla tulleessa Piin elämässä (2012). Siinä missä Piin elämä on fantasiaa, maagista satua, Kon-Tiki pysyttelee realismissa. Molemmissa kurkataan meren ihmeelliseen maailmaan ja ollaan tietysti rajujen olosuhteiden armoilla, hirmumyrskyissä ja pakollisissa hai-kohtaamisissa. Jos on hurahtanut vedenalaiseen maailmaan ja ihmisen selviytymiskamppailuihin merellä, tarjoavat molemmat elokuvat kutkuttavan kokemuksen juuri valtameren voimasta ja mahdista.

Muuten Kon-Tiki jää laimeaksi. Raaka kohtaaminen luonnon kanssa kulminoituu haiteurastukseen, jota samalla ymmärtää mutta enemmän kavahtaa. Ymmärrettävistä syistä mahdottomaksi tuomitun matkan onnistuminen on ollut osallistujilleen elämää suurempi voitto, mutta tärkeilevän Heyerdahlin katsominen käy jo alkumetreillä rasitteeksi. Oli sitten kyse Pål Sverre Hagenin näyttelijäntyöstä tai hahmosta itsestään. Lautalla Heyerdahlista sentään kuoriutuu kiinnostavampia piirteitä, kun hienovarainen, olosuhteiden sanelema ja hiipivä hulluudentunne saa miehistössä satayksipäiväisen reissun aikana valtaa.

Visuaalisesti elokuva on hieno, ja saa kaipaamaan paratiisisaarille. Valaat, hait ja muut kalat on toteutettu digitaalitekniikalla onnistuneesti. Muuten Kon-Tiki on turhan pöyhkeä ja geneerinen male bondingissaan ja pintaa hipaiseva psykologiassaan, vaikka näyttelijät enimmäkseen hyvää työtä tekevätkin. Elokuva muuten kuvattiin kokonaan sekä englanniksi että nyt pääosin norjaksi nähtävänä versiona kansainvälisen rahoituksen turvaamiseksi.