Equalizer 3 – The Final Chapter valkokangas

Kerrontaperinteemme yksi läpileikkaavimmista tarina-aihioista kertoo pahasta, joka piinaa tavallisia ja viattomia. Hyvät eivät saa pahaa aisoihin, vaan ratkaisijaksi tarvitaan kulkija harmaalta alueelta. Hän on sisimmässään hyvä mutta kykenevä pahoihin tekoihin.

Jotain ihmiskunnasta kertoo, että tarinalle on edelleen tarvetta ja se saa yleisössä vastakaikua.

Pahan peittoava ristiriitainen sankari on ollut toiminnallisten elokuvien polttoainetta siitä lähtien, kun kyseisiä elokuvia on tehty. Lännenelokuvista, rikoselokuvista ja toimintaelokuvista ydintarinan tunnistaa vaivoitta. Takavuosien toimintaelokuvissa tarina saatettiin kääriä jopa yhteiskunnalliseen kommentaariin, lännenelokuvissa mystiikkaan. 2000-luvulla tarinasta on tussattu mustavalkoisuudessaan mahdollisimman yksinkertainen. Hyvinä esimerkkeinä Liam Neesonin tähdittämät Takenit ja Denzel Washingtonin Equalizerit. Molemmissa elokuvasarjoissa salamyhkäisissä hommissa marinoitunut ammattitappaja alkaa jakaa oikeutta ja laittaa nippuun itsestään liikoja luulevia pahiksia.

Osaavissa käsissä tehtyjä toimintarypistyksiä jaksaa katsoa. Eikä tarvitse kuin sivusilmällä vilkaista uutisvirtaa, niin ymmärtää, mikä näissä viehättää. Maailmassa piisaa pahaa ja sen taltuttamiseksi tarvitaan Bryan Millsin ja Robert McCallin kaltaisia heppuja, joille tavallisten ihmisten kärsimykset ovat riittävä syy vetää liipaisimesta. Mills ja McCall voisivat tehdä yhteiskeikan vaikkapa Kremliin.

Elokuvat ovat todellisuudesta ammentavia ja sitä heijastelevaa eskapismia. Mahdollisuus nähdä oikeutta ja oikeudenmukaisuutta, jota maailmasta on välillä vaikea löytää. Elokuvien mustavalkoisuus on seikka, jonka häiritsevyys riippuu katsojasta. Toisille kyse on ydinteeman kiillottamisesta, toisille maailman monimutkaisuuden vähättelystä.

Niin tai näin, kolmas Equalizer on elokuva juuri tähän aikaan. Sadistinen paha piinaa tavallisia ihmisiä, eikä korruptoituneesta ja pelottelulle alttiista valtakoneistosta ole avuksi. Equalizerissa tämä kiteytyy eteläitalialaiseen pikkukaupunkiin, jonne McCall sattumalta päätyy. Mukavien ja mutkattomien ihmisten keskuudessa entinen ammattitappaja tapailee mielenrauhaansa, mutta siistin miehen teen juonti järkkyy, kun hänelle selviää mafian piinaavan paikallisia. Yläpilvessä liihottaa myös kansainvälinen terrorismi, jotta CIA saadaan livautettua mukaan karkeloihin.

Tarinalangat juontavat osittain kahteen aiempaan elokuvaan, mutta niiden syvällisempi tuntemus ei ole välttämätöntä, sillä Equalizer 3 on tehty toimimaan myös omillaan. Toki päähahmon tekemisistä ja näennäisestä sielunrauhansa kanssa kamppailusta saanee hitusen enemmän irti, kun tuntee aiempia tapahtumia. Sama koskee muutamia juonenkäänteitä.

Denzel Washington on karismallaan kannatellut kahta aiempaa Equalizeria, eikä kolmas elokuva ole poikkeus. Seitsemääkymmentä lähestyvän Washingtonin harmaantumista on tasoitettu hiuksettomuudella, mutta muutoin ikääntymistä ei peitellä, pikemminkin päinvastoin. Elokuvassa annetaan runsaasti tilaa McCallin toipumiselle, joka ei kuljetuilla kilometreillä tapahdu enää sormia napsauttamalla. Portaita pitää nousta kepin kanssa paljon ja hartaasti, katsojan kannalta hieman jo tylsistymiseen asti.

Tästä päästäänkin elokuvan kerronnan ja rytmityksen kompastuskiviin, jotka ovat tuttuja niin aiemmista Equalizereista kuin ohjaaja Antoine Fuquan muistakin elokuvista. Musiikkivideoilla uransa aloittanut Fuqua löi elokuvien saralla läpi Training Daylla (2001), jonka ansiot tosin lepäsivät ohjaajaa enemmän käsikirjoittaja David Ayerin sekä pääosassa nähtyjen Denzel Washingtonin ja Ethan Hawken harteilla. Training Dayn jälkeen Fuquan uraa ovat viitoittaneet keskinkertaiset toiminnalliset elokuvat.

Perinteisen toiminnan kuvaajana Fuqua osaa kyllä asiansa, mutta draaman ja hahmojen rakentelun kanssa on toisin. Kolmannesta Equalizerista olisi hyvin voinut saksia vartin verran joutavia tunnelmointeja, joiden tarkoitus on ollut syventää McCallin hahmoa, mutta kohtaukset ovat pääosin pitkäveteisiä ja vaivaannuttavia muutamia lakonisia letkautuksia lukuun ottamatta. Fuqualla ei yksinkertaisesti ole taitoa syventää päähahmon moraalipainia, joten sen olisi voinut vain antaa olla ja keskittyä itse asiaan.

Toiminta on elokuvassa reipasta ja suoraviivaista, ja jännitettäkin saadaan paikoin tiivistettyä. Alati sadistisemmaksi käyvää tappamista sopii kritisoida, samoin mafiaveikkojen yksinkertaisia karikatyyrejä. Järjestäytyneen rikollisuuden menestyksekäs pyörittäminen tuskin onnistuu täysiltä pölvästeiltä.

Uskottavuudella ei tosin näissä karkeloissa ole kummemmin väliä. Olennaisinta on koston oikeutus ja pahojen eliminointi. Siinä ollaan toimintatarinoiden ytimessä, niin hyvässä kuin pahassa.