Kate & Leopold valkokangas

Kohtalaisen yhteisödraama Coplandin ohjanneen James Mangoldin edellinen elokuva, siirappinen teinivikinä Vuosi nuoruudestani, saa kahta kauheampaa jatkoa muka-näppärästä rakkauslurituksesta Kate & Leopold. Kolmen pennin pinkkikantista halihalipokkaria kuluneisiin fantasiaelementteihin ja teennäiseen sukupuoliroolianalyysiin hierova teos varastaa yleisöltään aikaa pitämällä metelin yllä ja ignoroimalla kaikki tarinan älyllisesti potentiaaliset hivenet. Tunteiden virroistakaan ei ole tietoa.

Mangold nikkaroi tapahtumat kahden eri aikatason välille. New Yorkin kaupunkia nuollaan paitsi nykypäivää myös 1800-luvun loppua ilmentävin lavastein. Kertomuksen avauksessa muuan high tech -neropatti löytää aikamatkan mahdollistavan portaalin, hyppää reilut sata vuotta taaksepäin ja paluumatkallaan nappaa vahingossa mukaansa Albanyn herttuan, Leopoldin. Tämä sofistikoitunut kaveri oppii nopeasti uuden ajan tavoille. Hän myös rakastuu Meg Ryanin ilmentämään uranainen Kateen, joka nykypäivän hektisen elämänmuodon keskipisteessä on jo ehtinyt unohtaa mitä merkitsee aito elämänlaatu. Tarkoittaa, että uramaailmassa "kovana jätkänä" napakasti eteenpäin pyrkivä nainen sulaa satumaiseen romantiikkaan.

Rakkaus ja kohtalo. Mies ja Nainen. Sadun maailmaa tavoitellaan, mutta suohon upotaan. Ryanin näyttelijätyössä on jotain narsistista ja ärsyttävää. Hugh Jackmanin Leopold on tylsä ylilyönti. Materiaalia on hirveästi ja kaikenmaailman aikapeleistä irtoaa lukuisia temaattisia langantynkiä, mutta toteutus on sekava ja selkärangaton, hirvittävä osoitus Hollywoodin tuhlailumentaliteetista. Antaisivat rahaa edes viihteen ammattilaisille. James Mangold ei osaa kuin kalistella kattiloita ja jää valovuosien päähän jopa Nora Ephronista.