Logan valkokangas

James Mangoldin ohjaama Logan lunastaa sen, mitä trailerit antoivat odottaa. Epätasaista uraa takonut ohjaaja-kirjoittaja on saanut vapauden tehdä brutaalin ja tyylitietoisen amok-juoksun, jonka tylyn graafinen ja sarjakuvamainen väkivalta vie vision juuri sinne minne pitääkin, kun jatkosta ei ole tarvinnut märehtiä. Ainakaan tällä haavaa.

Logan on nimenomaan aikuisemmalle yleisölle tehty. Ei pelkästään hurjan kuvastonsa voimalla, vaan koko sisältönsä ja tunnelmansa veturoimana rynnäkkönä, joka ei vauhtiin päästyään pysähdy ennen kuin aivan viimeisissä kuvissa, jotka antavat vastauksen kysymykseen, että osaako Wolverine rakastaa.

Maltilla rakennetun tarinan painostava perusvire iskee heti alussa. Lähitulevaisuudessa mutantit ovat kuolemassa sukupuuttoon eikä uutta ole syntynyt 25 vuoteen. Hengissä vielä sinnittelevät ovat hekin sairaita ja lähes lannistuneita. Alkoholisoitunut ja jonkin taudin kourissa painiva Wolverine (Hugh Jackman) tekee dementoituneelle Charles Xavierille (Patrick Stewart) viimeistä palveluaan tämän omaishoitajana. Vanheneminen ei jalosta mutanttejakaan. Kuoleman epätoivoinen lykkääminen pelkän eloonjäämisvaiston varassa nostaa pahoja muistoja, kunnes hyvin synkissä tunnelmissa elävän miesluolan tilanteen muuttaa uusi toivo. Mutta erittäin verisin seurauksin.

Kyseessä on aikasen lailla erilaisesta elokuvasta verrattuna aiempiin X-Men- ja Wolverine-leffoihin, puhumattakaan muista superkalsarikamufantasioista. Itse asiassa Logan hakee kaikupohjaa vuosikymmenten takaisesta äijäelokuvasta, jossa miehet olivat miehiä mutta inhimillisiä eivätkä supersankareita kuin ehkä loppusuoran berserkkeinä suurin surmin. Fantastisia elementtejä on sinänsä niin niukalti, että Logan etenee yllättävänkin uskollisesti vanhan liiton toimintadraaman ottein eksistentialistisen epätoivon ahdistamana ja eteenpäin piiskaamana. Aika ajoin katsojalle heitetään teräviä kommentteja myös nykymaailmasta.

Elokuvan stereotyyppiset juonenkäänteet tukevat sarjakuvamaisuutta. Minusta ne ovat vain nieltävä. Ne ovat samaa metatasoa kuin X-Men-sarjakuvat, joille Wolverine ilkkuu miettien pitäisikö itkeä vai nauraa. Synkän satiiriset pilkahdukset eivät kuitenkaan kevennä kuoppaista matkaa, jota käydään viimeisillä energiahuuruilla, vaan päinvastoin. Muutamat leppoisammat tunnelmatuokiotkin ovat vain kirveleviä kipupisteitä tulevien tapahtumien vääjäämättömyydelle.

Kuten vanhan liiton toimintadraamaan kuuluu, Logan tarjoaa loisteliasta näyttelijätyötä. Nuori Dafne Keen tekee pelottavan roolin. Mutta etenkin Jackman ja Stewart, jotka ovat olleet elokuvasarjan ehdottomat kannatinpylväät, antavat sellaisen viimeisen rypistyksen, joka tekee aikuiselle toimintakuvaukselle kunniaa – aina viimeiseen hengenvetoon.