Menetetty mahdollisuus

The Wolverinesta piti tulla X-Men-sarjan kruununjalokivi. Ihmismielen pimeissä sopukoissa sukelteleva Darren Aronofsky veisi mutantit uudelle tasolle. Näin haaveiltiin. Loganin / Wolverinen (Hugh Jackman) matka kunnian ja petoksen Japaniin ei kuitenkaan ollut mikään äkkilähtö. Projekti viivästeli, kompasteli ja lopulta kellahti maaliviivan yli James Mangoldin ankkuroimana.

The WolverineEn tiedä millainen se käsikirjoitusversio oli, joka Aronofskyn aikanaan veti mukaan projektiin, mutta on vaikea kuvitella, että se olisi ollut ainakaan nyt filmattu versiointi. Kyse on jokseenkin täysin yhdentekevästä adamantiumrangan sooloreissusta Japaniin, jonka esittelemä entinen keisarikunta on täynnä kulttuurin päällimmäisiä kliseitä rakkaushotelleista mechoihin.

Omaperäisyyden vaatiminen toimintaleffalta, saati sitten supersankarileffalta on osin kohtuutonta ja epäreilua. Olen reilu ja kohtuullinen, joten lasken rimaa. Koherentti tarinantapainen, riittävästi on se kova jätkä -hetkiä ja päälle vimmaista toimintaa, niin olen tyytyväinen. Tai sitten en. Taidanpa katsoa ne pari ensimmäistä X-Menia ja First Classin vielä kertaalleen.

Erityisesti kastroidut, vain pituudeltaan kunnianhimoiset toimintakohtaukset ihmetyttävät. Osin syyttäminen on PG13-linjausta, jonka seurauksena veri on harvinaista. On vaikea kuvata puhtaalla raivolla vihollisiaan teurastavan ahman fileerausta, jos mitään ei voi näyttää. Tämä ei tosin ollut ongelma Brian Singerille, joka sai kahdessa ensimmäisessä X-elokuvassa visualisoitua pedon raivon.

The WolverineThe Wolverine on niitä elokuvia, joissa yhtä aikaa sekä tapahtuu paljon että ei yhtään mitään. Ilmiselviä käänteitä kyllä riittää, mutta niiden takaa ei paljastu mitään erityisen jännittävää, saati sitten päähenkilön henkilöhistorian kannalta mielenkiintoista. Kyse on harmittomasta spinoff-seikkailusta, joka tapahtuu niin kaukana mytologian sydänkuvioista, että koko elokuvasta ei päälangan jatkoa kirjottaessa tarvitse välittää millään lailla.

Supersankarielokuvien kentällä X-Menit ovat aina käsitelleet poikkeuksellisen leveällä otteella yhteiskunnallisia, eritoten vähemmistöihin liittyviä, kysymyksiä. Logan on aina omalla tavallaan ollut yksinäisenä sutena näiden teemojen sivussa. Ahman ongelmat ovat olleet enemmän henkilökohtaisia tai ainakaan hän ei ole ollut valmis myöntämään niiden olevan universaaleja.

Kuolevaisuuden käsittelyssä on eritoten lopullisuutta halveksuvassa genressä rutkasti kiehtovaa potentiaalia. Lopputulos väsytetään kuitenkin niin yksioikoiseen muottiin helppoine ratkaisuineen, että Wolverinen haavoittuneisuus tuntuu vain hidasteelta ja keinotekoiselta tavalta luoda lisäjännitystä liki kuolemattoman saalistajan salapoliisityöhön.

The WolverineJapani jää koskemattomaksi rajapinnaksi, vaikka kulttuurin käsitys kuolemasta ja kunniasta onkin periaatteessa kirkas peili Wolverinen sielunmaisemalle. Tarinan sivuhaaraisuutta oikein korostaa uusien, täysin unohdettavien hahmojen vyöry. Tuskin yhdestäkään kuullaan jatkossa tämän enempää. Esteettisestikin elokuva jää valjuksi, hämäräksi sekoitukseksi japanilaisen rakennustaiteen ilmiselvimpiä saavutuksia ja laiskan Hollywood-toiminnan kameratyöskentelyä ja leikkausta.

The Wolverine ei jätä muistojälkeä, mutta kysymyksiä se herättää. Näistä ilmeisin on se, millainen Darren Aronofskyn versiointi tästä tarinasta olisi ollut? On vaikea kuvitella Requiem for a Dreamin (2000) ja Black Swanin (2010) kaltaisten psykologisten mestariteosten ohjaajan tyytyneen samanlaiseen halvan näköisistä ja oloisista toimintakohtauksista toiseen hyppivään Japanin kiertoajeluun, jonka paras kohtaus nähdään lopputekstien jo pyöriessä.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 6 henkilöä


Powered by Preview Networks