Kasvutarinoiden kermaa

Arto Koskinen ei peittele esikoiselokuvansa omaelämäkerrallista lähtökohtaa. Varhaisnuoruudessaan hän tuli kerran pettäneeksi kaverinsa ja joutui puoleksi vuodeksi sosiaaliseen boikottiin. Tämän kokemuksen pohjalta Koskinen on käsikirjoittanut ja ohjannut eheän ja hyväntuulisen kasvutarinan, joka sopii hyvin laajalle yleisölle ikään ja sukupuoleen katsomatta.

"Nehän laittaa minua turpaan"

Kasvukertomuksen näyttämönä on 1970-luvun Torniojokilaakso, jossa kaksi valtiota, kieltä ja kulttuuria hiertyvät toisiaan vasten. Elintasossa on selkeä ero Urho Kekkosen Suomen ja Kalle Kustaan ja Silvian häitä viettävän Ruotsin välillä. Ennakkoluulot istuvat tiukassa sekä ruotsalaisten että finnjävelien puolella ja naapurimaahan lähdetään nahistelemaan kuin sotatantereelle.

© 2002 KinoproductionErään kolttosen yhteydessä tarinan päähenkilön kaverit jäävät kiinni ja saavat rangaistuksen. Esko (Miikka Enbuske) kieltäytyy tunnustamasta, minkä seurauksena kaverit kääntävät hänelle selkänsä. Puolen vuoden ajan Eskon ainoa ystävä on Haaparannalla asuva kaksikulttuurinen Patrick (Emil Lundberg). Yhdessä pojat tirkistelevät aikuisten maailmaan, vaikka jalat ovat vielä tukevasti lapsuudessa. Patrick tutustuttaa ystävänsä kahlekuningas Houdiniin, josta tulee Eskolle esikuva. Molemmat pojat näyttelevät totiset roolinsa herkästi ja luontevasti.

"Kyllähän met sinnuun luotama..."

© 2002 KinoproductionKaverisuhteiden lisäksi elokuvassa kuvataan tarkkanäköisesti punertavan rajaseudun perhe-elämää. Eskon isä on kommunisti, joka haaveilee proletariaatin diktatuurista. Heikki Hela muhkeine pulisonkeineen on isän roolissa valloittava, vaikkakin alleviivatun pehmo. Maija Junno "ommaa rahhaa" haikailevana kotiäitinä näyttelee mainiosti kasvatusperinteen murroksen hämmentämää vanhempaa. Piiskaa vai paijausta - siinäpä kysymys. Isoveli Juhani (Arttu Kapulainen) räimii järjestelmää soittamalla bändinsä kanssa punk-versiota kappaleesta Arvon mekin ansaitsemme. Perheessä elää myös sotatraumoistaan mykistynyt isoisä (Sulevi Peltola), jonka uroteot ruokkivat Eskon vilkasta mielikuvitusta. Arkiset huolet ja viestinnälliset vaikeudet kiristävät tunnelmia, mutta keskinäinen välittäminen on aitoa ja syvää.

"Urkki ja Reesnevi on nykyään parraat kaverit"

Kahlekuninkaan käsikirjoitus on erityisen ansiokas. Rakenne kertojanäänineen ja aikasiirtymineen toimii mainiosti. Värikäs murredialogi raottaa verhoa kolmen vuosikymmenen takaiseen maailmaan: sen arkeen, arvoihin ja alemmuuskomplekseihin. Nostalgia-aalloilta ei voi välttyä. Lavastaja Risto Karhula ja puvustajat Elina Kolehmainen ja Karin Sundvall ovat rakentaneet elokuvan epookin äärimmäisellä huolella.

Elokuva ei kuitenkaan ole pelkkää 70-luvun rekonstruktiota. Näyttävissä raameissa kamera kuvaa maailmaa niin kuin päähenkilö Esko sen näkee, samaan tapaan kuin vaikkapa sarjakuvassa Lassi ja Leevi. Koskinen ei kerronnassaan ehkä luo uutta, mutta käyttää alan ilmaisuarsenaalia taidokkaasti fantasiamaisessa tyylittelyssään.

"Annamma olla. Nähellään!"

Kasvutarinoissa käy harvoin tosi huonosti. Kivun ja ahdistuksen jälkeen jotain on jätetty taakse ja uskallettu ottaa opiksi elämän läksytyksestä. Kahlekuningaskin on elokuvana opettavainen, mutta ei osoitteleva. Koskisen esikoisesta jää lämmin ja haikean huvittunut olo.

Meehä kattomaan. Niinkö olisit jo!

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,3 / 6 henkilöä



Lue myös