Ihminen maalien takana

40-vuotiaan Jari Litmasen polvessa on rasti. Vain hassu vuosi takaperin samanmoinen punakynällä tuherrettu kuvio oli toisessa koivessa. Juron julkisuuskuvan taakse piiloutuva leikkisä lahtelainen on jälleen kerran menossa puukon alle.

Ajaxin huippuvuosista on aikaa kymmenen pitkää vuotta.

Ensimmäinen puoliaika: pallo peliin, halukkaat perään

Ilkka Vehkalahti Ylen dokumenttiprojektista soitti pari vuotta sitten ja kysyi, haluanko tehdä dokumentin Jari Litmasesta. Meinasin tipahtaa penkiltä.

Litmasta menestyneempiä hahmoja ei suomalaisesta urheiluhistoriasta montaa löydy. Arto Koskisen dokumentti painottaa, että Suomessa palvottu mies on kaikesta huolimatta maamme rajojen sisäpuolella lopulta aliarvostettu. Tehtävänanto saneli, että elokuvan on syytä kiinnostaa muitakin kuin Litin pelinumeron takamukseensa tatuoineita.

Sekä dokumenttia että fiktiota aiemmin urallaan tehtaillut Koskinen astui osin katettuun pöytään. Vehkalahti ja tuottajana sekä käsikirjoittajana toimiva Mika Kaurismäki olivat pyöritelleet ideaa jo jonkin aikaa. Nokkahahmo Litmanenkin oli puhuttu mukaan. Kaurismäki olisi itse halunnut ohjata, mutta aikataulu ei antanut myöten.

He olivat keskustelleet sopivista ohjaajavaihtoehdoista ja meikäläinen oli tullut mieleen. Olin tehnyt dokumenttiprojektiin töitä aikaisemminkin. Tiesivät myös, että olen jossain määrin sekaantunut jalkapalloharrastukseen.

Litmasen urasta tietää varmaan lähes jokainen suomalainen ainakin ne pääpiirteet: maalipörssin kärjen kautta fysioterapiaan. Koskinen laskee itsensä samaan seurueeseen. Perustiedot olivat kunnossa, mutta persoona upeiden syöttökuvioiden takana oli mysteeri.

Toinen puoliaika: puolustuksen aukkoja etsimässä

Litmasen nimi painoi. Ylen arkistot aukesivat luonnollisesti itsestään, eikä UEFA:kaan kauaa nikotellut, kun selvisi, että Litmanen on tiiviisti mukana projektissa. Ongelmia aiheuttivat lähinnä erilaiset tekijänoikeuskysymykset, joita monimutkaistivat firmojen hajoamiset ja fuusiot.

Kameran edessä nähdään niin maailmankuuluja pelikavereita kuin Litmasen vanhemmat. Koskiselle haastattelut eivät ole dokumentin suola. Taika syntyy hetkistä, joissa tunnetun henkilön julkinen persoona joko tahallisesti tai vahingossa murtuu.

Ne hetket koskettavat. Onko se tommonenkin? Ilmeilyä kameralle, semmonenhan se oikeasti on. Ei olla totuttu näkemään.

Dokumentissa ohjaajan rooli on fiktiota avuttomampi. Tarinaa ei voi samalla tavalla luoda, vaan sitä täytyy seurata. Pitää kyetä näkemään ne tilanteet, joihin tarttumalla pääsee syvemmälle. Umpikujaan päätyneet sivupolut on hylättävä fyysiseen tai virtuaaliseen roskakoriin.

Koskinen myöntää avoimesti, että vaikka kyseessä on dokumentti, niin hänellä oli mielessään muutamia kohtauksia, jotka olisi kiva saada vangittua valkokankaalle.

Se mitä suunnittelee, ei koskaan mene kuten on ajatellut – koska kyseessä on dokkari.

Mutta.

On maagista, että aina kun lähdetään tekemään dokkaria, voi luottaa siihen, että jotain odottamatonta, mutta merkityksellistä tulee tapahtumaan.

Kuningas Litmasen parivuotisissa kuvauksissa odottamattoman tapahtui, kun Litmasen hyvä ystävä ja tietyllä tapaa myös isähahmo Heikki Marttinen kuoli.

Tarvittiin kuvia hautajaisista ja tiesin, että tunteet ovat pelissä.

Myös Koskiselle projekti oli raskas, jo puhtaasti pituutensa vuoksi. Tarkoitus on pitää hieman taukoa ja katsella, millaisen vastaanoton elokuva yleisöltä saa. Seuraava fiktiokäsikirjoitus on valmisteilla, mutta tätä pidemmälle ohjaaja ei halua tulevia töitään arvioida.

Hirveän vaikea olisi hypätä tekemään jotain muuta. Tämä oli ehdottomasti yksi haastavimpia, mutta mielenkiintoisimpia projekteja mitä on ikinä ollut.

Lue myös