Kahlekuningas kotikatsomo

1970-luvun Torniossa elää 12-vuotias pojankoltiainen Esko, jolla on silloin tällöin tapana värittää totuutta ja todellisuutta niin kuvitelmissaan kuin puheissaankin. Elämä sujuu rattoisasti, kun kuvittelee välillä olevansa suuri sotasankari, majuri Tom, mutta eräänä päivänä Eskon valkoinen valhe saa tummemman sävyn. Pelastaessaan oman nahkansa poika tulee pettäneeksi jenginsä, joka asettaa hänet tästä lähtien armottomaan boikottiin. Onneksi kaveriksi ilmaantuu ruotsalainen Patrik, joka kaiken lisäksi saa Eskon innostumaan kahlekuningas Harry Houdinista jännittävine temppuineen. Mielikuvitus ja todellisuus ovat jälleen kerran vaarallisessa sekoitussuhteessa, kun Esko puolen vuoden päästä on hyppäämässä rautatiesillalta huppu päässä ja kahlittuna.

Kahlekuningas on Arto Koskisen esikoiselokuva ja perustuu hänen omaan lapsuuteensa Tornionjokilaaksossa Ruotsin rajalla. Ruotsi vastaan Suomi -asetelma näkyi tuolloin voimakkaasti paitsi molemminpuolisena kyräilynä, myös elintasoeroina. Aurinkoisessa ja vauraassa Ruotsissa seurattiin omakotitalon takkahuoneessa televisiosta timanttien kimallusta kuninkaallisissa häissä samalla, kun rajan takana finnjävlat hikoilivat metritehtaalla odottaen proletariaatin diktatuuria tulevaksi. Naapurikähmää kuvataan elokuvassa kuitenkin suomalais-ruotsalaisen yhteistuotannon nimissä hymyssäsuin.

1970-luvun ajankuva on elokuvassa mehukkaasti toteutettu, samoin kuin Eskon huvittava perhe. Isä on vähän hömelö kukkapaitainen kommunisti harrastuksenaan poikien kosteat saunaillat, joista kärrätään kottikärryllä kotiin. Silloin kun isoveli ei juokse kartsalla, hän rämisee punkbändeineen kellarissa äidin hillopurkkien hytkyessä hyllyillä. Sodan mykistämä isoisä sen sijaan pyhiinvaeltaa yhä uudestaan metsän keskelle vanhan pommikoneen raatoon istuskelemaan ja muistelemaan. Tämän mieskatraan kaitsemisen sietämätön raskaus saa muuten topakan äidin tasaisin väliajoin hermoromahduksen partaalle.

Eskoa näyttelevä Miikka Enbuske osaa olla pikkupoika vakuuttavasti myös elokuvassa. Isän ja äidin pilke silmäkulmassa kirjoitetut roolit toteutuvat herkullisesti Heikki Helan ja Maija Junnon hahmoissa. Kunniamaininnan saa kuitenkin Sulevi Peltola, joka on omiaan erilaisten juromusten ja erityisesti talonmiesten rooleissa. Tämä ei ole suinkaan loukkaus, vaan kyse on oikeasti hyvistä näyttelijäsuorituksista. Peltola saikin vastikään Viitasaaren elokuvaviikkojen Inhimillisyys-palkinnon mm. Kahlekuninkaan lähes pystyynkuolleen ja kalsarinsa kastelevan isoisän roolista.

Kahlekuningas on nuorisoelokuva, jossa on katsottavaa myös vanhemmille. Koskinen itse mainitsee tehneensä elokuvan "isille ja pojille", ja miesnäkökulma kieltämättä korostuukin elokuvassa huomattavasti. Elokuva tarjoilee pornoa, sotaleikkejä ja -muisteloita, ryyppäämistä ja jengitappeluita - entisille tai nykyisille pikkupojille kenties tuttujakin aiheita, mutta naiskatsojalle melko vierasta maailmaa. Poikien intohimoiset ja loputtomat sotaleikit sekä elokuvan mielestäni maskuliininen ja paikoin sotilaallinen musiikki luovat tunnelmaa, joka ei ainakaan minuun kolahda. Tämän vuoksi myös eläytyminen elokuvan muuten kelvolliseen juoneenkin jää ikävä kyllä pinnalliseksi. Kaikesta huolimatta Kahlekuningas on kelpo kurkistus suomalaiseen arkeen ja pikkupojan ajatusmaailmaan.