Paholaisen asianajaja valkokangas

Pienikin erilaisuuden vivahde siirapin imelässä Hollywood-tuotannossa on enemmän kuin tervetullutta vaihtelua valkokankailla, ainakin ensi ajattelemalta. Onko sitten pari sivuaskelta vakiokaavoista hyvän elokuvan tae, se on jo toinen asia. Tapaninpäivänä 26. joulukuuta ensi-iltansa saava Taylor Hackfordin ohjaama ja Kopelsonin pariskunnan tuottama sekä Al Pacinon ja Keanu Reevesin tähdittämä asetelmiltaan ja tarinaltaan mielenkiintoinen elokuva Devil’s Advocate / Paholaisen asianajaja.

Kevin Lomax (Keanu Reeves) on voittoputkellaan eteenpäin porskuttava asianajaja, joka elelee sievän vaimonsa, Mary Annin (Charlize Theron) kanssa Floridan pikkukaupungin rauhassa. Nuoren puolustusasianajajan poikkeukselliset kyvyt huomataan, totta kai, aina New Yorkissa asti ja eipä aikaakaan, kun Kevin Lomax vaimoineen saa nauttia luksuselämästä New Yorkissa mahtavan lakifirman suojattina. Lakifirman johtaja on omalaatuinen ja vaikutusvaltainen mies, John Milton (Al Pacino). Kaiken glamourin ja materialistisen onnen alla piilee kuitenkin jotain - jotain, mitä voisi kutsua käärmeeksi paratiisissa. Kevin ja hänen vaimonsa kohtaavat kamppailun, jossa pelinappulana on heidän elämänsä ja pelaajana itse piru.

Keanu Reeves sätkii Al Pacinon nyöreissä puolustusasianajajana Taylor Hackfordin elokuvassa Devil’s Advocate / Paholaisen asianajaja.

Psykologista peliä

Elokuvassa Paholaisen asianajaja siteerataan raamattua ja pilkataan Jumalaa, sillä onhan itse Saatana läsnä. Elokuvaa siivittää mielenkiintoinen tarina, joka ei niinkään pelaa jännityksellä vaan enemmänkin psykologisella pelillä, mutta miksi lähes kaikki elokuvassa on pitänyt pureskella katsojalle valmiiksi.

Jännitys ja toiminta eivät ole elokuvassa tarinan elementtejä, eikä edes se voittaako hyvä pahan vai päinvastoin. Elokuva tukeutuu enemmänkin psykologiselle pelille oikeasta ja väärästä, moraalista ja lojaalisuudesta, itsekkyydestä ja epäitsekkyydestä. Näiden elementtien varaan elokuvasta olisi voinut muotoutua kutkuttava sukellus ihmismieleen, materialistiseen hyvään, rakkauteen ja pahaan sekä siihen kuinka pahoja asianajajat todella ovat - miksi paha saapuisi keskuuteemme juuri lakimiehen asussa. Kun elokuvan tarina alkaa haasteellistaa katsojaansa, niin tekijät viskaavat muitta mutkitta pelastusrenkaan katsojalle, jotta hän ei vain hukkuisi liialliseen älyn virtaukseen. Mielenkiintoiset tarinarakentelut, juonikuviot ja henkilöhahmot vesitetään elokuvan loppupuolella.

Paholaisen asianajaja rakentuu juonellisesti hiljalleen tarinan oivaltavia ja mielenkiitoisia yksityiskohtia hyväksi käyttäen, mutta katsojan lumoavaa jännitettä elokuva ei pysty pitämään loppun asti yllä. Yllätyksettömät ja latteat ratkaisut loppua kohden saavat katsojan tuntemaan itsensä petetyksi. Vähitellen rakennettu jännite lopun kliimaksia ajatellen purskahtaa liian valtoimeksi kaikessa yltiöpäisyyydessään, mitä on vaikea perustella edes elokuvan kauhukomediallisella otteella: Ennustus -elokuvien kaltaisesta naiivista Damien-höpinästä puuttui vain enää Gregory Peck pelastamassa tilannetta.

Kirkasotsa pirun pihdeissä

Kohtuullisella jännärillä Dolores Claiborne ja aikansa yhdellä hittielokuvalla An Officer and a Gentleman / Upseeri ja herrasmies kunnostautunut ohjaaja Taylor Hackford onnistuu pitämään uusinta elokuvaansa Paholaisen asianajaja visuaalisesti nokkelin, joskaan kovinkaan kantavin, oivalluksin kasassa, mutta se ei vain valitettavasti riitä pelastamaan elokuvaa kokonaisuutena. Elokuva taintuu puuduttavaksi paholaishöpinäksi, jota riuduttaa entisestään elokuvan lähes kaksi ja puolituntinen kesto. Ja eikö sitten itse Saatana kerääkin sympatiat puolelleen, onhan hän menestynyt, rikas ja kauniiden naisten piirittämä, mitä lähes kaikki haluaisivatkin olla. Menestys on siis käsikynkän kulkemista pahan ja paholaisen kanssa eli Jumala joutukoot rojukoppaan aikansa palvelleena heittopussina, sillä kuka nyt enää uskoisi sellaiseen yliluonnolliseen asiaan kuin jumalallinen rakkaus.

Al Pacino siis esittää itse myyttistä Saatanaa, joskin vain kymmenen vuotta myöhemmin kuin kollegansa, johon häntä usein verrataan eli Robert De Niro. Todettava onkin, että Niro suoriutui huomattavasti kylmemmällä vakuuttavuudella itse pääpirun roolista Alan Parkerin elokuvassa Angel Heart / Noiduttu sydän, kuin nyt Pacino tässä Hackfordin elokuvassa Paholaisen asianajaja, toisaalta itse elokuvatkin mittelevät aika lailla eri sarjassa. Keanu Reeves taas ei oikein vakuuttanut millään saralla kirkas otsaisena nuorena asianajajana. Reevesin rooliksi jäi lähinnä olla Pacinon nyöreissä sätkivä elokuvan kaunispoika, mutta hänen vaimoaan näytellyt Charlize Theron lumosi jopa erittäin vakuuttavasti mielenterveytensä menettävänä vaimona sisällöllisesti tyhjän menestyselämän puserruksessa.

Hyvät tarina-asetelmat hukkuvat elokuvassa turhan ylimaallisiin ylilyönteihin ilman tarvittavaa tyylikkyyttä, mistä sulkaa ei hattuunsa saa ainakaan Kopelsonin tuottajapariskunta, joka ei näytä kykenevän mihinkään todella kunnolliseen tuotokseen sitten elokuvan Se7en / Seitsemän, josta on tainnut tulla kriitikkomenestyksen kivireki Kopelsoneille.

Paholaisen asianajaja on mielenkiintoinen ja katsomisen arvoinen elokuva, joskaan ei mikään ihmeellinen elokuva, mutta elokuvan ei siirappinen loppu antaa elokuvalle edes jonkinlaisen vakauden ja perusteltavuuden kaiken pahimman Hollywood-viihteen keskellä.