Ray valkokangas

Kesäkuussa 2004 taivaalliseen orkesteriin siirtynyt Ray Charles oli populaarimusiikin suuria pioneereja. Nuoremmallekin sukupolvelle Ray Charles on varmasti tuttu nimi, mutta hänen elämänsä ja musiikillinen uransa on monen mielissä kiteytynyt mielikuvaan jazz-pianistista, jota hän toki oli, mutta oli paljon muutakin. Rock-orientoitunut populaarimusiikin historia perustaa juurensa useimmiten 1960-luvulle ja kiitos onnettoman kouluopetuksen sekä popmusiikkilehdistön välinpitämättömyyden taiteenlajinsa kulttuurihistorian valistamiseen, todellisista popin ja rockin musiikillista juurista tietäminen on jäänyt lähinnä asianharrastajien sivistykseksi.

Tässä kontekstissa Taylor Hackfordin luotsaama Ray on tarpeellinen elokuva, joka tarjoaa helposti omaksuttavaa tietoutta ja ajankuvaa "viidakkomusiikin" alkutaipaleelta, jolloin mustat rytmit ottivat ensi askeleensa suuren ja valkoisen yleisön tietoisuuteen. Ray on itse asiassa tervetullut lisä taannoisen Motown-levymerkin taustayhtye Funk Brothersista kertoneen dokumentin rinnalle valottaen nyt vastavuoroisesti Atlantic-levymerkin vaikutusta amerikkalaisen pop-musiikin kehityksessä. Kummankin yhtiön taholla tehtiin aikanaan rohkeita ratkaisuja, musiikillisia löytöjä ja luotiin niitä soundeja, joiden varaan nykyinen populaarimusiikki perustuu. Atlanticin suojissa läpimurtonsa tehneen Ray Charlesin merkitystä tyylien sekoittajana ja siten popmusiikin kulmakivenä tuskin kukaan kyseenalaistaa.

Hackford on Hollywoodin tasavarmoja ohjaajia, jonka elokuvat (Dolores Claiborne, Paholaisen asianajaja, Todistettavasti elossa) ovat toimivia ja viihdyttäviä, mutta omanlaisikseen ja ratkaisuiltaan rohkeiksi niitä ei voi luonnehtia. Tämä yllätyksetön tasaisuus painaa myös Rayssa, sillä taitelijakuva ja muusikkoelämänkerta edellyttää säväyttääkseen persoonallisia ratkaisuja ja uusia näkökulmia. Näitä Ray ei tarjoa, vaan seurailee tyypillisen kliseistä elämäkerran kuvittamistapaa.

Yleisölle taiteilijoiden ja muusikoiden elämä ja ura ovat julkisuuden kautta usein niin mystifioituja ja romantisoituja, että elokuvan esittämää tulkintaa on vaikea ellei mahdotonta suhteuttaa todellisuuteen. Rayn kohdalla kerronnan kannalta toimivana ratkaisuna voi pitää miehen urakehitystä ja lapsuutta rinnakkain seuraavaa esitystapaa, joka luo selittäviä tekijöitä hänen persoonallisuutensa muotoutumiselle. Mitään erityistä oivaltavuutta tämä ei tietenkään tarjoa, sillä se on moneen kertaan käytetty selitysmalli vastaavissa elokuvissa. Yksinkertaistettuna motivaattorina se luo tarinasta kuitenkin toimivan ja ymmärrettävän. Elokuva antaa kiitettävästi tilaa myös musiikille, minkä ansiosta kaksi ja puolituntinen kesto ei äidy puuduttavaksi.

Vahvojen ajankuvien varaan rakentuvien henkilötarinoiden taika on siinä, kuinka uskottavasti ne kykenevät siirtämään katsojansa toiseen aikaan ja paikkaan ilman audiovisuaalista lumetta heikentäviä katkoksia ja kompastuksia. Rayhin ujutetut muutamat lyhyet autenttiseen kuvamateriaalin perustuvat kaupunkikuvajaksot olivat tässä suhteessa häiritseviä. Elokuvan visuaaliseen maailmaan sopimattomat katkelmat rikkoivat näytelmäelokuvan illuusiota. Lisäksi katkelmilla ei ollut mitään selkeää perustetta tai tarvetta, ja ratkaisulla todennäköisimmin haettiin elokuvalle turhaan "dokumentaarisuuden" vaikutelmaa. Vaikka fiktiivinen elokuva kertookin todellisesta henkilöstä, se ei koskaan ole dokumentti, joten autenttisen materiaalin käyttäminen fiktiossa vaarantaa helposti elokuvan illuusion

Rayssa avataan ovea myös mielenkiintoiselle ja puhuttavalle näkökulmalle. Kirjoitettua tarinaa kenties enemmän nostaa Jamie Foxxin roolisuoritus esille sen, miten merkityksellistä invaliditeetin omaavan itsetunnolle on toisten ihmisten luonnollisen hyväksynnän saaminen. Fyysisen vamman tai muun parantumattoman sairauden kanssa elävä ihminen ei niinkään kaipaa myötätuntoa vaan oikeaa hyväksyntää tasaveroisena ihmisenä. Tämän hyväksynnän hakeminen saattaa muiden silmissä saada itsekeskeisyyden ja tunteettomuuden piirteitä, vaikka kummastakaan ei ihmisen todellisen persoonan kohdalla olisikaan kyse. Tämä tematiikka elää elokuvassa Rayn suhtautumisessa naisiin ja heiltä saatavaan hyväksyntään, minkä lopullista merkitystä miehen musiikkiin elokuva ei kykene tulkitsemaan auki, vaan tyytyy piehtaroimaan perinteisissä seksin, huumeiden, kiertuelämän ja perhetragedioiden totutuissa kaavoissa.

Ray Charlesin kaltaisesta suuruudesta olisi toivonut haasteellisempaa ja rohkeampaa elokuvaa. Kiitos kuitenkin huolellisen ajankuvan, erinomaisen musiikin ja Jamie Foxxin yhdennäköisen sekä kantavan tulkinnan Ray onnistuu sivistävänä ja sujuvana viihde-elokuvana.