Ray kotikatsomo

Ray Charles oli amerikkalaisen populaarimusiikin moniottelija, joka tuli osin tahtomattaankin kaataneeksi musiikillisia ja rodullisia raja-aitoja. Rayn musiikillista perintöä kelpaa yhä hämmästellä. Lapsena sokeutuneen, köyhissä oloissa varttuneen lahjakkuuden nousu maailmantähdeksi on jo itsessään erinomaista draamaa. Ei siis ihme, että Rayn elämästä pukattiin ulos elokuva heti miehen kuoleman jälkeen. Vaikka Ray ei elokuvana ole mikään muusikkoelämäkertojen maamerkki, kuvittaa se aivan tyydyttävästi Ray Charlesin uran alkutaipaleen nousut ja laskut. Tyydyttävästi, mutta ei kovin muistettavasti, juuri niin kuin sen ohjaajalta sopii odottaakin. Ray seuraa tasapaksusti musiikkielämäkertojen vakiokaavoja, mutta välttää onnistuneesti pahimmat sentimentaaliset karikot.

Mikäli ohjaajia luokiteltaisiin keinotekoisten auteur-kriteerien mukaan, Taylor Hackfordia voisi kai pitää malliesimerkkinä teknisesti pätevästä ammattimiehestä, jolta puuttuu persoonallinen ote. Hackfordin elokuva on yleensä yhtä hyvä kuin sen käsikirjoitus. Epätasaisen uransa aikana Hackford on onnistunut ohjaamaan muutaman hitin, koko joukon kelvollista viihdettä ja yhtä paljon sekundaa. Muistettavat elokuvat puuttuvat. Hackfordin profiilittomuus toimii tässä tapauksessa kuitenkin elokuvan eduksi. Rayssa parasta on syvän etelän historiallisen epookin huolellisuus ja Jamie Foxxin antautuneen roolisuorituksen optimaalinen hyödyntäminen. Heikointa on yritys psykologisoida muusikkoneron oikukasta luonnetta lapsuustraumoilla. Kömpelösti asetellut takaumat tuntuvat päälle liimatuilta, epäonnistuneelta yritykseltä tavoittaa ristiriitaisen muusikon sielunelämää.

Elokuva keskittyy Rayn uran ensimmäiseen 15 vuoteen, jolloin merkittävimmät biisit syntyivät. Viimeistään 1970-luvulla Ray siirtyi Elviksen lailla Las Vegasin loppuunmyytyjen salien viihdyttäjäksi, ja vaikka hän teki senkin persoonallisen tyylinsä säilyttäen, oli kontrasti huippuvuosien tuotteliaisuuteen melkoinen. Mutta vielä uransa ehtoopuolella Ray osasi vangita yleisönsä mielenkiinnon karismalla, josta häntä sämpläävät räppärit voivat vain uneksia.

Ray kertoo uskottavasti mustan pianistin vaikutuksista systeemissä, jossa managerointi tarkoitti samaa kuin "artisti maksaa". Sijansa saavat myös sellaiset merkittävät, mutta vähemmän tunnetut taustavaikuttajat kuin esim. Rayn pitkäaikainen fonisti David "Fathead" Newman. Musiikin ohella elokuva keskittyy, kuten arvata saattaa, maiskuttelemaan Rayn naisseikkailuilla. Ihailun ohella elokuva vilauttaa myös mestarin pimeää puolta, ystävien ja rakastajattarien estotonta hyväksikäyttöä. Kokonaiskuva Raysta jää etäiseksi ja arvoitukselliseksi – siis kohteensa näköiseksi.

Elokuvan jatkoksi kannattaa hankkia hyllyyn vuonna 1963 kuvattu Live in Brazil -dvd, jossa maestro on kovassa vedossa. Sen myötä voi nauttia elokuvissa suurimmaksi osaksi pätkityistä versioista kokonaisina. Se myös todistaa, kuinka tarkasti Jamie Foxx on pohjatyönsä tehnyt. Kuvan ja äänen puutteetkaan eivät haittaa, kun näkee Rayn johtavan orkesteria ja taikovan pianostaan sinisiä säveliä.