Paholaisen asianajaja kotikatsomo

Ohjaaja Taylor Hackford (mm. Upseeri ja herrasmies, Dolores Claiborne) yllätti melko positiivisesti viime vuonna valmistuneella elokuvallaan Paholaisen asianajaja. Mistään mestarillisesta otteesta ei nyt voi puhua, mutta vaikeasti toteutettavasta aiheesta Hackford onnistui leipomaan sangen onnistuneen paholaisrainan, jossa lakimiehet ovat siis sieltä kaikkein syvimmästä. Ja saavathan elokuvan lopussa myös sensaatiojournalistitkin osansa.

Ajoittain Hackfordin satiiri osuu ja puree, mutta ajoittain valitettavasti myös ontuu ohjaajan yrittäessä tasapainoilla sekä fantasian että mustan komedian rajamailla. Kun tekee kuitenkin Hollywood-viihdettä, niin hommaa on kyseisellä konseptilla vaikea saada kunnolla toimimaan. Sitä paitsi se ei nyt edes ole mikään järin omaperäinen keksintö verrata amerikkalaisten lakikiemuroita pahan valtakunnan lonkeroihin. Kyllä oikeassa elämässä todellisuus on näyttänyt fiktiolle kaapin paikan jo monta kertaa.

© 1997 Warner Bros. - Monarchy Enterprises B.V. - Regency Entertainment

Puolustusasianajaja Kevin Lomax (Keanu Reeves) on pitkällä, yli kuudenkymmenen jutun voittoputkellaan paikallinen strara Gainesvillen pikkukaupungissa Floridassa. Kevinin kyvyt eivät jää huomaamatta ja niin hänet houkutellaan maineen ja mammonan turvin New Yorkiin suuren ja voimakkaan lakifirman palvelukseen. Vaimonsa Mary Annin (Charlize Theron) kanssa Kevin pääsee nopeaan tahtiin nauttimaan luksuselämän ihanuuksista, jotka alkavat kuitenkin vähitellen saada kolhuja kylkiinsä. Lakimiehen työ imee pakkomielteisesti Kevinin ajan kokonaan ja samalla Mary Ann alkaa syrjäytyä hänestä ja päästä vihille siitä, mitä korean pinnan oikein luuraa.

Lakifirman johtaja John Milton (Al Pacino) on omalaatuinen ja vaikutusvaltainen mies, joka tuntuu pitävän kaikkia mahdollisia nyörejä hyppysissään. Toisaalla Kevinin äiti (Judith Ivey) oli jo ennen poikansa New Yorkin muuttoa varoittanut tätä suurkaupungin raamatullisesta rappiosta. Kevin saakin huomata, että Sodoman ja Gomoran ennekuvat ovat liiankin totta - hän on tahtomattaan sotkeutunut pirulliseen peliin ja erittäin henkilökohtaisesti.

"Turhamaisuus on suosikkisyntini"

Paholaisen asianajaja on visuaaliselta ilmeeltään ja lavastukseltaan komeaa työtä, joka piristää välillä keskivertoiseen piruhömppään sortuvaa elokuvaa. Erityisen vaikuttava on pitkä kohtaus, jossa John Milton ja Kevin Lomax tapaavat toisensa pilvenpiirtäjän katolla ensimmäistä kertaa. Vesi valuu leppoisana putouksena katon reunojen yli niin, että katoava vesi hämärtyy yhteen sinisen taivaan kanssa. Kohtaus on rauhallinen, mutta samalla uhkaava ja kaikesta avaruudesta huolimatta jopa klaustrofobinen. Miehet kävelevät pilvenpiirtäjän reunalla ja tekevät kauppaa Kevinin työsuhteesta. Koko ajan tunnelmasta henkii se, miten pilvenpiirtäjä symboloi Miltonin valtaa, joka jättää koko Manhattanin ja muunkin maailman varjoonsa. Kevinille se taas symboloi nopean nousun lisäksi myös äkkijyrkkää pudotusta.

Miltonin laki-imperiumin koko sisustus huokuu ökyrikasta yltäkylläisyyttä. Miltonin toimisto todellakin vaikuttaa sellaiselta, jos saatanalla olisi oma huippudesigner. Enemmän kuin elokuva pelottelutehoillaan vakuuttaa, se vakuuttaa sillä, miten sinänsä normaalissa, joskin ökyilevässä, elämänmenossa kaikki ei vaikuta olevan aivan kunnossa. Kaikki näyttää periaatteessa hienolta, mutta koko ajan on aistittavissa tunne siitä, että jotain on pielessä ja perustavanlaatuisesti.

Juonellisesti Paholaisen asianajaja ei kykene tarjoamaan mitään hätkähdyttävää, vaan elokuvan pelastaa ohjaaja Hackfordin viitseliäisyys hienovaraistenkin nyanssien maltillisessa esittämisessä. Elokuvan houreiset näyt tuovat välillä mieleen jopa Polanskin Rosemaryn painajaisen, vaikka Paholaisen asianajaja jääkin paljon jälkeen tämän yhden esikuvansa piinaavia sokkitehoja. Toisaalta Hackford haksahtaa elokuvansa lopussa ylikäyttämään pahan kerran efektimaakareiden tehostetehtailua, mikä jättää Paholaisen asianajajasta varsin valjun jälkimaun kaikkine antikristuksen siittämisineen. Edes Pacinon hyvä loppukaneetti "Turhamaisuus on suosikkisyntini." ei riitä pelastamaan menetettyjä mahdollisuuksia, ja loppubiisinä Rollareitten ikimusta "Paint It Black" tuntuu jo alleviivaavan lattealta kliseeltä. "Turhamaisuus on suosikkisyntini" -heitto kääntyy elokuvan lopussa ohjaaja Hackfordia itseään vastaan.

Miehen vai naisen näkökulma?

Heikoin linkki - surkean lopun lisäksi - Hackfordin elokuvassa on henkilöhahmojen rakentaminen. Pacinon John Miltonin ja Reevesin Kevin Lomaxin roolihahmot ovat hyviä, vaikkakin kiusallisen ennalta arvattavia vesittäen yritettyä Faustin tarinan modernia tulkintaa. Pacinon vanha vihtahousu on toki herkullista katsottavaa, mutta hänen roolinsa kärsii turhasta paljastelusta ennakkoon. Pacinolle on kirjoitettu muutama erittäin iskevä moukarirepliikki, mutta loppujen lopuksi hän on Paholaisen asianajajassa hahmo, joka ei tarjoa ensimmäistäkään yllätystä, vaan viljelee ympäriinsä puolivillaisia latteuksia.

Eniten Paholaisen asianajajan henkilögalleriassa harmittaa Kevin Lomaxin vaimon, Mary Annin, synkän kehitystarinan huono perustelu ja motivointi, sillä hän on elokuvan keskushahmo keskittyneen patriarkaalisen väheksynnän ja välinpitämättömyyden marttyyrina. Hänen astumisensa hulluuden porteille tapahtuu turhan nopeasti ja epäloogisesti. Aivan kuin ohjaaja ei olisi tiennyt kumman näkökulmaa painottaa: kärsivän vaimon vai itsetunnon tunkiolla kukkoilevan aviomiehen. Joka tapauksessa hyvät ja maukkaat näyttelijäsuoritukset ovat Paholaisen asianajajan ehdottomia helmiä visuaalisen toteutuksen - siis pienin varauksin - lisäksi.