Conan the Barbarian valkokangas

Kuule, oi valtias, ajasta Atlantiksen perikadon jälkeen, ajasta ennen Arian poikien nousua. (Nemedian aikakirjat)

Conan Kimmerialainen saapui Nemedian aikakirjoista valkokankaalle 50 vuotta kirjailija Robert E. Howardin ensimmäisen Conan-tarinan jälkeen. John Miliuksen ohjaaman Conan Barbaarin (1982) jylhä paatos teki Arnold Schwarzeneggerista tähden. Vuonna 1984 ilmestyi köykäisempi Conan Hävittäjä, joka muistutti Howardin tekstien sijasta Marvelin sarjakuvaversiota. Oma hämmentävä lukunsa oli tv-sarja Conan The Adventurer (1997–98), jossa miekkaa heilutteli c-luokan Arska, saksalainen bodari Ralf Möller.

Leppoisan joviaali telkkari-Conan oli kuitenkin kaukana Howardin tekstien tuimasta väkevyydestä, ja kesti kauan ennen kuin Conaniin tartuttiin tositarkoituksella. Kunnian sai Marcus Nispel, joka on pääasiassa tehtaillut kauhuleffojen remake-versioita. Lähimmäksi miekkamiesten maailmaa Nispel on päässyt Pathfinderissa, jossa viikingit taistelivat intiaaneja vastaan kriitikkojen kauhuksi ja tyhjille saleille.

Uuden Conan The Barbarian -elokuvan runko lähtee osapuilleen samoista asetelmista kuin Conan  Barbaarissakin. Nuoren Conanin kotikylään hyökätään, ja teräksen saloista kertonut isäukko (Ron Perlman) passitetaan Crom-jumalaa tapaamaan väkivaltaisin metodein. Conan (Jason Momoa) ei sentään päädy pyörittämään orjapyörää, mutta kasvaa yhtä kaikki aikuiseksi soturiksi, jolla on tilinteko mielessä.

Pääjuoni eli konventionaalinen kostotarina on keksitty itse, mutta yleisesti ottaen Howardin luomaa hyborista maailmaa kunnioitetaan. Onpa Conaninkin suuhun laitettu suoria repliikkejä alkuperäisistä novelleista. Howard lanseerasi ison osan miekka ja magia -genren ominaispiirteistä, joten tietyt kliseiset lainalaisuudet kuuluvatkin asiaan. Muutamia kohtia, kuten uhritemppelin alla virtaavaa laavajokea ja Pääkalloluolaa, olisi voitu kuitenkin vielä miettiä. Mitä Mustanaamiokin sanoisi?

Havaijilaisen Jason Momoan valinta Conaniksi herätti parranpärinää, sillä mies aloitti näyttelijäuransa paikallisessa Baywatch-versiossa, ja kiertävät (väärät) huhut väittivät hänen olleen aiemmin miesmalli. Toisaalta monet saattoivat 1980-luvulla yhtä lailla ihmetellä, miksi ihmeessä itävaltalainen bodari valittiin Conaniksi. Momoan roolisuoritus tv-sarja Game Of Thronesin karskina tribaalijohtajana Khal Drogona kuitenkin osoitti, että miehessä on riittävästi äärimaskuliinista särmää ja pantterimaista kehonkieltä. Arpinen, kovassa fyysisessä kunnossa oleva Momoa muistuttaa alkuperäistekstien Conania, joten Momoa on siis barbaari paikallaan.

Hyvä protagonisti vaatii aina vastavoiman. Elokuvan pääpaha, sotalordi Khalar Zym (Stephen Lang) jää kuitenkin Conanista jälkeen. Khalarissa ei ole ensimmäisen Conan-elokuvan Thulsa Doomin (James Earl Jones) pahaenteistä karismaa, ja Khalarin havittelema kaikkivoipa taikaesinekin jää lähinnä kuriositeetiksi. Khalarin tyttäressä Mariquessa (Rose McGowan) on onneksi enemmän ytyä. Hahmo on ottanut ulkonäkövaikutteita McGowanin entiseltä puolisolta Marilyn Mansonilta ja käväissyt Freddy Kruegerin puodissa kynsiostoksilla. Sadistisessa, isäänsä sukurutsaisesti kiintyneessä hahmossa on samaa nyrjähtäneisyyttä mitä Howardin novellien naispaholaisissa oli.

Pelättyä perheystävällistä Conania ei Conan Hävittäjän tapaan nähdä. Nuorna miesten kuolla kuuluu, hurmehella peittää maa. Niin myös tapahtuu, kun soturit ottavat mittaa ja veri suihkuaa kaaressa. Taisteluiden välissä orjatytöt ja ilolinnut paljastavat naisellisia sulojaan. Varsinkin elokuvan alkupuolella brutaali mäiske ja piraattina hääräilevän Conanin lystinpito ovat hyvässä tasapainossa. Howard myhäilee varmasti haudassaan, sillä harvoin hänenkään teksteissään asiat selvisivät puhumalla.

Taistelukohtauksia on elokuvan loppupuolella paljon, ehkä liiankin paljon vaikka Conanista onkin kyse. Erityisesti pitkää loppurutistusta edeltäneet tapahtumat olisivat hyötyneet verkkaisemmasta tahdista ja temmon rytmittämisestä. Tiiviiseen rytmiin leikatut taistelukohtaukset tuovatkin ajoittain mieleen videopelien ja musiikkivideoiden yhdistelmän. Tämä ei ole Nispelin yksinoikeus, sillä vastaava kuvallinen hyppiminen on yleinen ongelma nykypäivän toimintaelokuvissa. Voi tietysti olla, että moderni ADHD-sukupolvi on täysin toista mieltä.

Elokuvaan jälkituotantovaiheessa lisätty 3D sekä tummentaa kuvaa että tekee muutamasta kohtauksesta vaikeasti hahmotettavan. Jos 3D-tekniikkaa käytetään, niin silloin elokuva pitäisi alun perinkin suunnitella 3D-formaattiin värisävyjä ja kohtauksien rakenteita myöten. Jälkikäteen ympätty 3D-konversio ei ole näyttelijöiden, tarinan eikä ohjaajankaan vika, mutta se jättää silti hieman kyseenalaisen sivumaun. Korotettujen lippuhintojen sijasta pitäisikin antaa parin euron 3D-alennus, jos elokuvaa ei ole suoraan tehty 3D-formaattiin.

Hetkittäisistä epäkohdistaan huolimatta Conan The Barbarian on sujuvan kelvollista barbaariviihdettä ja tarjoaa eskapistiseksi ajanvietteeksi tarkoitetun pulp-kirjallisuuden elokuvallisen vastineen. Elokuva ei nouse lajityyppinsä yläpuolelle saatika yllä Conan Barbaarin unohtumattomiin sfääreihin, mutta se ei ole myöskään tökerö floppi, jossa hahmon luonne ja ominaisuudet on runneltu tunnistamattomiksi. Vaikka jatko-osat ovat harvoin edeltäjiään parempia, Conanin kohdalla näin saattaisi todennäköisesti käydä. Hahmo ja sen esittäjä ovat kuosissa ja syntytarina on nyt käyty läpi, joten ei kun ohjaaja vaihtoon ja uudestaan visiitille hyboriseen aikaan.