Hienohelma saaristossa

Eletään 1800-luvun loppua. Kahdeksanvuotias Iris (Agnes Koskinen) asuu taiteilijaäitinsä Esterin (Maria Salomaa) kanssa Tukholmassa. Äiti on lähdössä työmatkalle Pariisiin. Tytär luulee pääsevänsä mukaan, mutta joutuukin Ahvenanmaalle köyhien sukulaisten huomaan – juurilleen, joista ei tiedä mitään. Yllättävät käänteet eivät lopu tähän.

IrisSaaristolaiselo on askeettista. Kaupunkilaistyttö joutuu ensimmäistä kertaa elämässään tekemisiin muiden lasten kanssa, ja olemaan lapsi itsekin. Kaakao ja briossit vaihtuvat puuroon. Silkkimekkokin rispaantuu, kun on osallistuttava arkisiin askareisiin. Ja tämä kaikki on, tietenkin, loppujen lopuksi niin kovin opettavaista.

Iriksen nimihenkilö on nenäkäs, hemmoteltu ja poikkeuksellisen rasittava lapsi. Etenkin historiallisessa kontekstissa henkilöhahmo tuntuu epärealistiselta. Suhteutettuna nykyaikaan lapsen hahmo taas muistuttaa ajankohtaisesta keskustelusta siitä, onko perheiden päätösvalta nykyään lapsilla. Epärealistiselta käsikirjoituksessa vaikuttaa sekin, että köyhästä suvusta tulevalla kuvataiteilijalla ja yksinhuoltajaäidillä olisi 1800-luvulla varaa helliä tytärtään herkuilla, hienoilla tavaroilla ja ulkomaanmatkoilla.

IrisIriksen isä on kuollut ja Ester-äitiä kiinnostaa enemmän ura kuin vanhemmuus. Saaristomiljöössä elämä on köyhempää ja epävarmempaa, mutta lasten ja aikuisten suhteet tuntuvat luonnollisemmilta ja onnellisemmilta. Aineellinen menestys ei siis välttämättä takaa turvallisinta ja auvoisinta lapsuutta. Ja saariston lapset leikkeineen ovat lapsia, toisin kuin pikkuvanha wannabe-aikuinen Iris. Lapsuuden lyhentyminen onkin aihe, joka puhuttaa niin ikään nyky-yhteiskunnassa.

Suuriruhtinaskunnan luokkaeroihin ei elokuvassa pureuduta erityisen tarkasti tai syvällisesti. Historiallinen konteksti muistuttaa itsestään muun muassa siten, etteivät aikuiset välttämättä osaa lukea tai hammasharjaa pidetään kummallisena. Naisen asemaakin käsitellään aavistuksen verran. Esimerkiksi Ester signeeraa töitään miehen nimellä, koska arvelee miestaiteilijan teosten menevän paremmin kaupaksi.

Agnes Koskisen Iris on juuri niin ärsyttävä kuin pitääkin, joskin hieman yksi-ilmeinen ja ohjattu aavistuksen liian teennäiseksi. Toisaalta päähenkilö on loppua kohden rakastettavampi, kuten kasvutarinassa kuuluukin. Muut lapsinäyttelijät ovat hurmaavia ja luontevia saaristolaisina.

IrisMaria Salomaan Ester on jäykähkö ja jää etäiseksi. Tobias Zilliacus ja Marika Parkkomäki näyttelevät lämminhenkisesti saaristolaispariskuntaa, jotka ottavat Iriksen luokseen. Mieleen jää myös Emmi Pesonen leskeksi jääneenä kapteenskana, jonka tuiman kuoren alta paljastuu haavoittuneisuutta ja lämpöä. Huvittavia sivuhenkilöitä ovat Esterin boheemia elinpiiriä edustavat ystävät, iältään epäsuhtainen miespariskunta (Magnus Krepper ja David Sigridsson), jolla on lihava koira nimeltä Madame.

Elokuvan miljöökuvaus on toimivaa. Tukholman vanhan kaupungin ja saariston välille syntyy sopiva kontrasti, ja molemmat ympäristöt näyttävät omilla tavoillaan komeilta. Luonnollisesti myös meri on keskeisessä osassa elokuvassa. Saaristo näyttäytyy karuna mutta kauniina. Huolellinen pukusuunnittelukin miellyttää silmää. Yksi elokuvan ärsyttävimpiä puolia taas on sen mahtipontinen ja kliseinen musiikki.

IrisHistoriallinen draama saa fantasianomaisia piirteitä Iriksen nähdessä painajaisia paikasta nimeltä Kuoleman saari. Kauhuelokuvista ammentavissa unikohtauksissa kuvataan kivikkoista saarta, jolle lapsensa murhanneet äidit lapsineen joutuvat. Aika rajua koko perheen elokuvalle. Tässä kokonaisuudessa unipätkät tuntuvat irrallisilta.

Iris on Ulrika Bengtsin ensimmäinen kokoillan elokuva. Sitä markkinoidaan ensimmäisenä pitkänä suomenruotsalaisena lastenelokuvana. Täysosuma se ei ole niin sisällöllisesti kuin esteettisestikään. Sekä ohjauksessa että käsikirjoituksessa on ongelmia, mutta maisemat viehättävät, ja draama on parhaimmillaan mukaansa tempaavaa.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,3 / 3 henkilöä


Film trailers by Filmtrailer.com