Texasin moottorisahamurhat kotikatsomo

Aikoinaan kultaisella 1980-luvulla Tobe Hooperin Texasin moottorisahamurhat kuuluivat kenen tahansa videokeräilijän vakiokalustoon. Monen lapsuuden sielunmaisemassa levityskiellossa ollut Moottorisahamurhat saavutti lähes legendaariset mittapuitteet, sillä sen näkemisestä tuli jonkinlainen koetinkivi kenelle tahansa pikku pojankoltiaiselle. Sattuneesta syystä nykyisin K18-videoiden kieltolain kumouduttua kyseiseen kauhufilmiin suhtautuu väkisinkin hellän nostalgisesti. Kengännauhabudjetilla toteutetun ja heiluvalla käsivarakameralla kuvatun Moottorisahamurhien ansiot ovat edelleen kiistattoman vahvat. Hooperin klassikko on suoranainen käsikirja siitä, kuinka katsojan jännitystä tulisi nostaa.

Tätä taustaa vasten on helpompi ymmärtää miksi klassikon uudelleenfilmatisointi herättää kirjoittajassa lähinnä sysimustaa kiukkua. Marcus Nispelin ohjaustyötä seuratessa ei voi kuin ihmetellä koko elokuvateollisuuden tyylitajuttomuutta ja mielikuvituksettomuutta. Vuosien ajan on päivitelty suosittujen kauhuelokuvien jatko-osien romuvyöryä, mutta nyt tuottajat ovat alkaneet siirtyä aikaisempaa härskimpään suuntaan. Ovatko katsojat ihan oikeasti näin tyhmiä vai meneekö mikä tahansa pyhäinhäväistystä muistuttava huijaus läpi? Ilmeisesti jotain perusteellista pitää tapahtua kuluttajien asenteissa ennen kuin laadussa on odotettavissa parannuksia.

Moottorisahamurhien toisinnossa juonen pääpiirteet ovat pysyneet melko samoina. Muodikkaasti pilveä polttavat nuoret eksyvät Teksasin syrjäseuduille ja joutuvat degeneroituneen hirviöperheen silpomaksi. Alkuperäisen elokuvan syntytausta ja 1970-luvun alulle tyypilliset yhteiskunnalliset teemat ja henkilöasetelmat on sen sijaan huolellisesti häivytetty pois. Tuloksena on kauniilta näyttävää pintaa, jota sopivasti hienosäätämällä on väännetty tuiki tavallisen teinikauhun suuntaan. Moottorisahan surinalla varustettua yhdentekevää kujanjuoksua on yritetty tilkitä aikaisempaa yksityiskohtaisimmilla väkivallan kuvauksilla. Veren roiskinnan sekaan on vielä lätkäisty mausteeksi tyylitöntä pehmopornoa.

Dvd-paketissa mukana on tavanomainen lajitelma elokuvan teosta kertovia dokumentteja, poistettuja kohtauksia ja muuta turhaa sälää, jotka harvat jaksavat katsoa edes pikakelauksella läpi. Sinällään on huvittavaa kuunnella, kuinka tekijät yrittävät korvat heiluen perustella, kuinka välttämätöntä uudelleenjulkaisun tekeminen on ollut. Kiinnostavinta puolta edustaa dokumentti Ed Geinista, 1950-luvulla Yhdysvalloissa vaikuttaneesta ruumiinryöstäjästä, kannibaalista ja murhamiehestä. Hänen henkilöhahmonsa on kummitellut Psykon ja Moottorisahamurhien ohella myös lukuisissa muissa tunnetuissa kauhuelokuvissa. Dokumentti ei kuitenkaan tarjoa aiheeseen perehtyneille mitään kovin merkittävää uutta. Sinällään mukana seuraavat alkuperäiset valokuvat Geinin kauhujen talosta herättävät väkisinkin puistatusta.

Uusintafilmatisoinneille löytyvät aina omat puolustajansa. Tässäkin tapauksessa lienee selvää, että lukemattomat aivopestyt fanipojat hihkuvat hurraata tapahtuneen johdosta. Tämä ei kuitenkaan poista sitä yksinkertaista tosiasiaa, että Moottorisahamurhien vuoden 2003-versio on häikäilemättömän kaupallisuuden ehdoilla tehtyä roskaa. Dvd-paketin ammattitaitoisesta viimeistelystä huolimatta koko projektin täydellinen turhuus ei nosta elokuvaa edes tylsien keskinkertaisuuksien joukkoon. Valistuneen kuluttajan kannattaa tuhlata rahansa dvd-ostoksilla Hooperin kahteen ensimmäiseen Moottorisahamurhat-elokuvaan. Kakkososa on erityisen harkinnan arvoinen, sillä tämä kauhuhupailu on jäänyt jopa monelta 1980- ja 1990-luvun pimeällä videolakiajalla eläneeltä harrastajalta katsomatta.