Friday the 13th valkokangas

Tässäpä elokuva, jota voi pitää sekä takuuvarmana tuotteena että tylsänä uudelleenlämmittelynä. Friday the 13th ei mielikuvituksella juhli eikä turhaan yritä modernisoida melkein 30 vuotta sitten alkanutta sarjaa, vaan luottaa perusasioihin. Teinejä, kaljaa, tissejä sekä jääkiekkonaamarin taakse piiloutuva Jason-tappaja.

Vuonna 1980 ilmestynyt alkuperäinen Perjantai 13. oli yritys rahastaaJohn Carpenterin Halloweenin maineella. Tavoitteessa onnistuttiin hyvin, sillä sarja on budjettiinsa nähden yksi kaikkien aikojen tuottoisimpia. Rahastus-teema jatkui läpi sarjan. Vaikka kokonaisuutena se ansaitseekin maininnan kauhuelokuvan historiassa, ei yksikään osa ole erityisen hyvä millään mittapuulla. Jasonista itsestään on toki tullut kauhuikoni siinä missä Freddy Kruegeristakin, jonka Painajainen Elm Streetillä saa oman uusioversionsa lähivuosina.

Tässä mielessä uusi versio ei siis pahemmin häviä alkuperäiselle, mitä nyt samat jutut on nähty jo moneen kertaan sekä noissa kymmenessä jatko-osassa että muissa teinikauhuelokuvissa. Koska jatkuvuus sarjan osien välillä heitettiin romukoppaan jo 80-luvulla, voisi tämä yhtä hyvin olla Friday the 13th, osa XII. Markkinointimielessä se ei toki olisi kenties paras veto, mutta kohdeyleisö toisaalta tuskin mitään uutta odottaakaan.

Kokonaan vanhaa sarjaa ei ole edes hylätty, sillä ensimmäisen osan tapahtumat tunnustetaan, ja elokuva sisältää paljon elementtejä etenkin toisesta ja kolmannesta osasta. Jason on edelleen ontto psykopaatti, joka konemaisesti lahtaa sekstailevia teinejä Crystal Laken partioleirillä. Myöhempien osien toilailut – Jason Goes to Hell päättyy nimensä mukaisesti, Jason X puolestaan sijoittuu avaruusalukselle 400 vuotta tulevaisuuteen – on armeliaasti unohdettu.

"Perinteiden kunnioittaminen" eli vanhojen teinikauhukliseiden väsynyt läpijuoksu tuntuu kaikesta huolimatta paremmalta ratkaisulta kuin tyylin hakeminen viime vuosien kauhuelokuvista, ja saa elokuvan jopa erottumaan tämänhetkisestä kauhuelokuvatarjonnasta. Ei kidutuspornoa, ei väkisinväännettyjä juonenkäänteitä, ainoastaan Jason ja sata tapaa tappaa teini.

Tekijöillä on ollut pilkettä silmäkulmassa elokuvaa tehdessään, sen verran itsetietoisesti elokuva etenee. Lopputulos onkin siihen nähden yllättävän ideaköyhä. Esimerkiksi samojen käsikirjoittajien Jason X on kaikessa tyhmyydessään viihdyttävämpi ja kekseliäämpi elokuva. Erityisen oudolta tuntuu elokuvan äärimmäisen kliseisesti kuvattu ensimmäinen puolituntinen, jonka aikana äärimmäisen stereotyyppiset teinit käyttäytyvät äärimmäisen kliseisesti, ja tulevat äärimmäisen tapetuiksi Jasonin toimesta. Ja sitten vasta se oikea elokuva alkaa – heh, se olikin vain silmänisku katsojalle että kliseet ovat hyvin hallussa.

Loppuelokuvan ajan sitten melkein yhtä stereotyyppiset teinit käyttäytyvät aivan yhtä kliseisesti ja tulevat melkein yhtä tapetuiksi, mitä nyt visuaalinen ilme on enemmän tätä päivää. Olipas hauskaa.