Buena Vista Social Club valkokangas

Ensimmäiset soinnut kajahtavat pimeässä amsterdamilaisessa konserttihallissa. Jo näiden muutaman tahdin takia Buena Vista Social Club saisi mitä tahansa anteeksi. Ikivanhat kuubalaiset muusikot soittavat suoraan luihin, ytimiin ja sydämeen.

Wim Wenders pienine filmiryhmineen taltioi elokuvan, kun Ry Cooder oli Havannassa nauhoittamassa laulaja Ibrahim Ferrerin soololevyä. Aiemmin Cooder oli jo tuottanut elokuvassa esiintyvien soittajien Buena Vista Social Club -menestyslevyn. Amsterdamin konsertin lisäksi elokuvan loppupuolella piipahdetaan New Yorkissa: Carnegie Hall on revetä liitoksistaan maagisten sävelten soinnista. Suurimmaksi osaksi sitten keskitytäänkin soittajien haastatteluun, yhtyeen musiikkiin ja levyn nauhoituksiin.

Jos ei pidä lattarimusiikista, tai ei ole kokenut yhdessäsoittamisen iloa, niin Buena Vista Social Club saattaa vaikuttaa vaisummalta. Suureellista draamaa, elokuvallisia tehokeinoja tai yhteiskunnallista sanomaa ei oikein löydy. Eikä kyseessä ole siloteltu Kuuban rantalomamainoskaan. Muusikot kertovat urastaan, kamera seuraa heitä Havannan likaisilla kaduilla, väliin leikataan konserttitaltiointeja, siinä kaikki.

Mutta se musiikki. Otsikossa on lainattu erään suomalaisen tangoelokuvan repliikkiä, joka sopii täydellisesti Buena Vista Social Clubin henkeen. Wenders on riisutulla ilmaisullaan jättänyt suurenmoiselle musiikille tilaa hengittää. Kaihoisien rakkauslaulujen ja kuuman sykkeen on onnistuneesti annettu nousta kantamaan elokuvaa. Eliades Ochoan ja yli yhdeksänkymppisen Compay Segundon tres-kitarat ja käheä stemmalaulu sekä Rubén Gonzálesin virtuoosimainen piano eivät herpaannuta. Ferrerin ja Omara Portuondon sensuelli duetto saa ihon kananlihalle ja silmät kostumaan.

Viime hetken kulttuuriteko

Ry Cooderin ansiosta nämä omassa maassaankin unohdetut muusikot ovat saaneet ansaitsemaansa huomiota. Ferrerkin vietiin studioon kymmenen vuoden kengänkiillotusura takanaan. Kuuluisuus ei tullut yhtään liian aikaisin, sillä soittajilla on ikää todella reilusti. Cooderin kulttuurihistoriallisen merkkiteon takia miehen nepotismin ei saisi antaa häiritä, vaikka hänen märkäkorvaisen poikansa tilalle rumpuihin olisikin voitu ottaa joku kokeneempi tekijä.

Laulujen lisäksi elokuvassa liikuttaa myös soittajien rakkaus musiikkiin. Vuosikymmenien kokemus huokuu vaivattomana varmuutena ja soittamisen ilona. Välillä on ehkä ollut pakko tehdä hanttihommia, mutta nyt soitetaan taas! Leppoisa ja elämästä yhä edelleen iloitseva asenne kuuluu haastatteluissa. Heille haluaa suoda kaiken sen onnen, mitä soittaminen voi antaa. Ja ehkä osa siitä onnesta täyttää Buena Vista Social Clubin katsojan - tai pikemminkin kuuntelijan.

Buena Vista Social Club ei ole elokuvataiteen merkkiteos perinteisessä mielessä. Dokumenttihan se sitä paitsi onkin. Mutta se on hieno elämys, jossa kuva palvelee korvaa silmän sijasta. Ja elokuvan musiikki ei todellakaan petä; ei korvia, mieltä, sydäntä eikä katsomisnautinnon odotuksia.