Paris, Texas kotikatsomo

Uuden saksalaisen elokuvan luoneeseen joukkoon kuulunut ohjaaja Wim Wenders nousi aallon harjalle 1970–1980-luvulla matkaten aina Yhdysvaltoihin asti. Tuolloin hänen elokuvissaan erityisesti länsisaksalaisessa Berliinin taivaan alla (Der Himmel über Berlin, 1987) sekä kansainvälisessä mutta Amerikassa kuvatussa Paris, Texasissa (1984) tiivistyivät melankolisen pohdiskeleva elokuvallinen ilmaisukieli, jotka erottivat Wendersin omaääniseksi ja humaaniksi taiteilijaksi.

Yksinäinen mies kävelee läntisen Teksasin aavikolla. Sivistyksen pariin saapuessaan hänet tunnistetaan pitkään kadoksissa olleeksi Travis Hendersoniksi (Harry Dean Stanton), joka on neljä vuotta sitten jättänyt poikansa Hunterin (Hunter Carson) veljensä Waltin (Dean Stockwell) ja tämän vaimon Annen (Aurore Clément) huomaan Los Angelesiin. Moderniin maailmaan totuttautuva Travis pyrkii luomaan uudelleen suhteen poikaansa sekä löytämään tämän kanssa vaimonsa Janen (Nastassja Kinski). Kaukaisena unelmana siintää uuden yhteisen elämän mahdollistava tontti Paris Texasissa, mutta onko jo liian myöhäistä.

Wenders on aina ollut seesteiseen kerrontaan luottava yksinäisyyden kuvaaja. Kielen tai eri todellisuudessa elämisen sijaan ihmisten välisen kommunikaation katkos johtuu Paris, Texasissa mykän Travisin puheen puutteesta ja kyvyttömyydestä kohdata menneisyytensä virheitä. Hänen pakenemisensa modernin yhteiskunnan kahleista ja oman elämänsä vaikeuksista, on johtanut perheen menettämiseen. Entisen elämän takaisin saamisen mahdottomuutta ja siitä irti päästämistä käsitellään koskettavasti.

Aikaisempien road movie -elokuviensa tyyliä jatkanut Wenders yhdisti ne Paris, Texasissa saumattomasti eurooppalaisten taide-elokuvien eksistentiaaliseen draamaan. Elokuvassa matkataan ensin Travisin ja Waltin kanssa Texasin autioilta preerioilta Los Angelesiin auringonpaisteeseen ja savusumuun sekä Janea etsivien Travisin ja Hunterin kanssa takaisin Houstonin neonvalojen hohteeseen. Travisin symbolinen matka kulkee taas eläimellisestä unohduksen tilasta oman ihmisyytensä kohtaamiseen, mikä edustaa Dean Stantonin pitkän uran upeinta roolisuoritusta.

Häntä tukevat hienosti Dean Stockwell ja Aurore Clément huolehtivaisena perheenä sekä ensimmäisessä roolissaan nuori Hunter Carson. Kinskin roolin pienuutta mysteerisenä poissaolevana naisena voisi kritisoida, ellei se muodostaisi elokuvan emotionaalista huippua Travisin tapaamisessa peep show'n yksipuolisen lasin takana sekä lopulta äidin ja pojan jälleennäkemisessä.

Ry Cooderin ikoninen musiikki kuljettaa kuvakerrontaa ulkopuolisuuden tunnetta korostavista ensisävelistään lähtien. Kuvaaja Robby Müllerin kuin alitajunnasta nousevissa Teksasin autioiden luonnonmaisemien ja Los Angelesin kiireen tallentavissa kuvissa pehmeät värit ovat tallentuneet kauniisti filmille Kinskin vaaleanpunaista villapaitaa myöden. Omalla tavallaan kaikkien yksinäisten hahmojen rajaaminen laajan kuva-alan reunoille korostaa elokuvan tematiikkaa entisestään.

Paris, Texasin tavoitti urbaanin nykyihmisen yksinäisyyden kokemuksen täydellisesti elokuvan keinoin. Henkilökohtaisen koskettavuuden lisäksi elokuvan merkittävyyttä vielä korostaa Cannesin Kultaisen palmun voitto vuonna 1984 sekä lukuisien elokuvien ja televisiosarjojen inspiraationa toimiminen. Wendersin hiljainen mestariteos ei ole menettänyt tippaakaan vaikuttavuuttaan edes 40 vuotta ensi-iltansa jälkeen. Sen matka yksinäisten aavikon halki jatkuu ikuisesti katsojiensa sydämissä.

Useista suoratoistopalveluistakin löytyvän Paris, Texasin Axiom Filmsin brittiläinen blu-ray julkaisu on yksi kattavimmista poistettuine kohtauksineen ja dokumentteineen.