The End of Violence - Väkivallan loppu kotikatsomo

Kun Peter von Bagh haastatteli Wim Wendersiä Sodankylässä 1998, tämä kertoi pelkäävänsä kuollakseen Hollywood-elokuvien väkivaltaa. Kammo näkyy varsin elävästi ohjaajan leffassa The End of Violence - Väkivallan loppu. Rajuhkosta aihepiiristä huolimatta nautinnolliselle mässäilylle ja märehdinnälle ei jätetä lainkaan sijaa - mättökohtaukset menevät ohi nopeasti ja etäännytetysti. Räjähtävällä toiminnalla Wenders ei siis herkuttele, vaikka Finnkinon kasettikotelon grafiikka ja tekstit yrittävätkin uskotella jotain muuta videovuokraamojen lippalakkipäiselle kanta-asiakaskunnalle.

Kyllä Wenders hieno ohjaaja on, ei siinä mitään. Mutta mahtaako hänen kaltaisensa herkkä poika olla paras mahdollinen väkivallan analysoija? Jotain tärkeää ihmistenvälisestä julmuudesta Wenders varmasti pystyy ilmaisemaan ainakin gangsta rapin kuvioita käsitellessään. Mitenkään uskottava K. Todd Freemanin äkyttämä musta pahis ei välttämättä ole, onpahan vain uusi tyylikäs kuriositeetti ohjaajan henkilögalleriaan. Bill Pullman ja Gabriel Byrne tekevät niinikään esimerkillistä näyttelijäntyötä.

Yhdysvallat on Wendersille tärkeä inspiraationlähde - iso osa hänen tuotannostaan on ohjattu uudella mantereella. Vaikka Wenders on asunut Amerikassa pitkiä aikoja, jää Los Angelesissa vallitsevan vainoharhan kuvaus Väkivallan lopussa ulkokohtaiseksi ja vaisuksi. Jenkit pystyvät siihen itse paljon paremmin. Enkeleistä haaveileva pehmo-ohjaaja ei välttämättä pääse loistamaan ilkeänä yhteiskuntasatiirikkonakaan, vaikka Hollywood-elokuvan konventioiden parodia taittuukin melko näppärästi.

Epäkaupallisuutta kaupallisuuden ehdoilla

Väkivallan loppu osoittaa, ettei Amerikka ole pelkkä ikuisen teini-ikäisyyden temmellyskenttä. Joukossa voi haahuilla muutama aikuinenkin (joka tosin todennäköisesti on Wendersin tavoin kotoisin Euroopasta). Elokuvaa voi tehdä myös rauhallisesti, sivistyneesti ja lempeästi. Tunnelma on tärkeämpi kuin toiminta.

Sangen ilahduttavasti Wendersin elokuva paljastaa myös sen, että Amerikkakin voi olla kulttuuri-imperialismin kohde, ainakin eurooppalaisen eleganssin kannalta. Kerran näinkin päin. Kotioloissa Väkivallan loppua katsellessa tulee silti mieleen kysymys, pyöräyttääkö videoformaatti yltiöamerikkalaisena ilmiönä voimasuhteet uudestaan nurin.

Periaatteessa on tietenkin hienoa, että eurooppalaisen taide-elokuvan myrkkykapseleita yritetään ujuttaa videoina alas pahaa-aavistamattomien Bruce Willis -fanien kurkuista. Väkivallan loppu ei kuitenkaan tulle aiheuttamaan enempiä kouristuksia; "Das Man" jää jälleen kerran kuohimatta, mutta taiteenystävät pysyvät tyytyväisinä.