City of God valkokangas

Fernando Meirellesin ja Kátia Lundin City of God muistuttaa vuoristorataa. Heti alkumetreillä se vakuuttaa energisyydellään ja kiihkeydellään. Alun absurdilta vaikuttavasta kananmetsästyskohtauksesta syöksytään takautumien ja tarinoiden kautta Rio de Janeiron Jumalan kaupungiksikin kutsutun slummialueen hikisinä sykkiviin eloonjäämiskamppailuihin.

City of God on eräänlainen kasvutarina. Köyhälistökortteleissa asuvat lapset eivät kuitenkaan juuri ehdi olla lapsia, vaan he joutuvat aikuistumaan liian varhain. Aikuisuus ei tarkoita heille tiettyä ikää vaan se saavutetaan teoilla: juomalla, polttamalla, imppaamalla ja tappamalla. Jenginuorten elämää kuvataan 1960- ja 70-luvun muutosten tuulissa. Ryöstelystä ja rellestämisestä siirrytään hyvin nopeasti huumekauppaan ja rikollisuus muuttuu järjestäytyneeksi. City of God perustuu Paulo Linsin omaelämäkerralliseen romaaniin ja on ahdistavan todentuntuinen.

Osin jopa dokumentaariselta vaikuttava ote selittyy estetiikan kannalta käsivarakameran runsaalla käytöllä. Leikkaukset ovat nopeita ja liike hengästyttävä. Kuvaus pelastaa tarinan harvat suvantokohdat ja lataa elokuvan täyteen voimaa, joka repii katsojan mukaan hurjaan ralliin läpi Rio de Janeiron hornankattilan. Pääosin amatööreistä koostuva näyttelijäkaarti vetää roolinsa hienosti läpi ja yksikään hahmo ei kärsi kliseisestä yksipuolisuudesta vaan jokaisesta löytyy inhimillisiä piirteitä. Esimerkiksi hienossa kohtauksessa arkkipahis Lil’Z yrittää jättää jäähyväisiä parhaalle ystävälleen Bennylle, mutta on kykenemätön ilmaisemaan tunteitaan ja ne purkautuvat järjettömänä väkivaltana.

City of God ei selittele tai moralisoi liikoja. Osaltaan nuoret ovat olosuhteiden uhreja ja toisaalta pahuutta on myös ihmisessä. Kukin etsii ulospääsyä infernaalisesta kaupungista omalla tavallaan. Toisille tie avautuu rikosten, toisille rehellisen työn kautta. Elokuvan kertoja Rocket (Alexandre Rodriques) haluaa valokuvaajaksi ja yrittää pysytellä kaidalla tiellä houkutuksista huolimatta. Vaikka ghetto näyttää Jumalan hylkäämältä paikalta, loistaa siellä sakraali kauneus pieninä ja hauraina säteinä: hymynä nuoren naisen kasvoilla, auringonlaskussa, hiekkarannalla, potkupallomatsissa. Pahuus pyrkii kuitenkin aina sotkemaan alleen kaiken hyvän ja ulospääsyn mahdollisuus vuoristoradasta näyttää usein epätoivoiselta.

City of God tuo mieleen toisen maailmansodan jälkeen nousseen neorealistisen tyylisuunnan. Näyttelijät ovat amatöörejä, kuvauspaikat aitoja ja tekijät nuoria, ammattitaitoisia sekä kunnianhimoisia. Kun amerikkalainen ja eurooppalainen valtavirtaelokuva polkee erikoistehosteiden tai mitäänsanomattomien ihmissuhdesekoilujen suossa, nousee muualta maailmasta elokuvia, jotka hätkähdyttävät aitoudellaan ja puhuttavat katsojia. Kátia Lundin, Fernando Meirellesin ja esimerkiksi loistavan Amores perrosin ohjanneen Alejandro Gonzáles Iñárritun kaltaisia rohkeita ja näkemyksellisiä elokuvan kielen, muodon ja kerronnan hallitsijoita tarvitaan lisää.