360 kotikatsomo

Fernando Meirelles nousi kukoksi tunkiolle moderniksi klassikoksi kasvaneella City of Godilla (2002). Siirtyminen englanninkielisten elokuvien pariin näytti vielä kelpo idealta Constant Gardenerin (2005) aikoihin. Sen sijaan järkyttävän moralisoiva ja mustavalkoinen Blindness (2008) ja Suomessa suoraan leffavuokraamoihin päätynyt 360 (2011) olisivat voineet jäädä tekemättä.

Peter Morganin käsikirjoittama 360 nojaa muodikkuutensa jo menettäneeseen silppusäkkikerrontaan, jossa osioita yhdistää joko tematiikka tai yhteen nivoutuva tarina. Valitettavasti tällä kertaa lopputulos on kuitenkin lähinnä kasa kelvollisia aloituksia, joista vain pari saatetaan päätökseensä.

Aihioista eritoten brittiläisten niminäyttelijöiden tähdittämät osiot ovat sinällään kelpo lyhytelokuvia, mutta niiden upottaminen osaksi parituntista draamaa ei palvele kuin käsikirjoittajan pöytälaatikkoa, josta nämä viritykset epäilemättä ovat julkisiksi leijailleet. Temaattinen keskustelu jää niin ikään valjuksi.

360 hipaisee löysillä, mutta keskinkertaisuudessaan kelvollisilla rupatteluhetkillä valintojen ja seurauksien problematiikkaa. Muutaman vuoden takainen Mr. Nobody (2009) teki saman kaikin puolin sykähdyttävämmin. Elokuva lähinnä ohimennen tervehtii kiinnostavia ajatuksia. Blindnessin alleviivaavuuteen ei sentään sorruta.

Hahmojen motiivit ja ongelmat esitellään sellaisella kiireellä, josta valtionvarainministeriössä iskettäisiin ylennys kouraan. Samanaikaisesti tankki tyhjenee lähes poikkeuksetta jo kunkin parivaljakon ensimmäisessä kohtauksessa. Oikeastaan vain elokuvan loppuhetkillä yksi juonipolku löytää itsestään draaman aineksia. Syytä onkin, sillä muiden edistämisestä käsikirjoitus luopuu ilman näkyviä perusteluita.

Optimisti näkee torsot juonikuviot tarinallisten statistien syventämisenä. Eli samaan tapaan kuin Charlie Kaufmanin Synecdoche, New Yorkin päähenkilö haluaa ohjaamansa näytelmän jokaisen roolin olevan pääosa. Niin tai näin, ratkaisu ei 360:ssa toimi vaikka miten koettaisi ruiskuttaa optimistia ympäriinsä.

Vähäisen stoorin kuljetuksesta Meirelles suoriutuu kunnialla. Visuaalinen tyyli tapailee arkirealismia. Ajoittain tahattoman uninen leukojen lonksuttelu herätetään hyppyleikkauksella tai jaetulla ruudulla. Tapahtumien kannalta niiden relevanttius jää kyseenalaiseksi. Popmusiikki soi ajoittain päällekäyvästi, aivan kuin sillä haluttaisiin luoda se miljöö, jota käsikirjoituksesta ei löydy.