Äideistä parhain valkokangas

Vaikka superlatiivien käyttö taideteosten ja niiden tekijöiden arvioinneissa on yhtä rakentavaa kuin lasten kinastelu hiekkalaatikolla, niin Klaus Härö on kahdella pitkällä elokuvallaan osoittanut lukeutuvansa suomalaisten elokuvantekijöiden parhaimmistoon. Härön esikoiselokuva Näkymätön Elina (2002) oli monilla festivaaleilla palkittu menestys, mutta ennen kaikkea se oli osoitus suomalaisten tekijöiden mahdollisuuksista ja kyvystä tehdä sujuvaa, kaikilta osa-alueiltaan kansainvälisen vertailun kestävää vakavaa valkokangaselokuvaa, jossa suomalaisuus on kuitenkin syvästi läsnä. Viimevuotinen Liisa Helmisen ohjaama Pelikaanimies oli loistava esimerkki siitä, että vastaavaa taitoa löytyy muiltakin tekijöiltä.

Suomessa valitellaan usein pieniä tuotantobudjetteja, jotka rajaavat elokuvanteon mahdollisuuksia, aivan kuin europinot valitsisivat kuvakulmia, tekisivät kuvasommittelun ja niin edelleen. Rahalla saa materiaa ja kuvauspäiviä, mutta ei audiovisuaalista silmää. Härö mainitsee vaikuttimikseen laajan kirjon amerikkalaisista viihde-elokuvista Kiinan kautta pohjoismaisiin lastenelokuviin. Häntä onkin vaikea nimetä jonkin koulukunnan tai tietyn tekijän näköiseksi ohjaajaksi.

Äideistä parhain on audiovisuaalisesti hyvin kaunis ja ennen kaikkea tyylitajuinen elokuva, joka kunnioittaa valkokankaan suurta pintaa niin kuvakulmilla, sommittelulla kuin väreilläänkin. Härön ja kuvaaja Jarkko T. Laineen yhteistyö suorastaan huokuu kankaalta. Kaikkiaan kuvakerronta on harkitun huolellista ja selkeää. Kenties liiankin selkeää.

Elokuvan kokonaistarina jakautuu kahdelle aikatasolle, mustavalkoiseen nykypäivään ja värilliseen sota-aikaan. Värin ja mustavalkoisuuden voi tulkita symbolisesti, mutta kuvakerronnan keinona se väistämättä tuo mieleen liiallisen yksinkertaistamisen ja katsojien aliarvioimisen tarinan aikatasojen hahmottamisessa. Aikatasot olisivat voineet toimia suhteessa toisiinsa paremmin ilman alleviivaamistakin.

Äideistä parhain pohjautuu löyhästi Heikki Hietamiehen samannimiseen romaaniin. Hietamiehen tragikomediallinen, jopa sairaskertomukseksi kääntyvä tarina on useamman käsikirjoitusprosessin myötä saanut valkokankaalla täysin erilaisen luonteen. Kirjalla ja elokuvalla on yhteistä vain päähenkilönsä ja perustarina sotalapsesta. Sen lähempi vertailu ei tekisi oikeutta kummallekaan teokselle.

Härön elokuva on vakava draama, joka ankkuroituu suureen historialliseen tapahtumaan – toiseen maailmansotaan ja 70 000 lapsen evakkoon – mutta käsittelee universaaleja ja ajasta riippumattomia perhesuhteisiin, valintoihin ja arvoihin liittyviä teemoja erinomaisten henkilöhahmojensa kautta.

Sotalapseksi joutuvan Eeron kumpaakin äitiä, niin biologista äitiä Kirstiä (Marjaana Maijala) kuin Ruotsin sijaisäitiä Signeä (Maria Lundqvist), repivät omat henkilökohtaiset tragediat, joiden kautta kulminoituvat ihmisyyden rosoisuutta todentavat itsekeskeisetkin valinnat ja teot. Pyhää äitimyyttiä ei kiilloteta, mutta ei liioin murretakaan. Äitiys saadaan inhimillistettyä tekemättä lopullisia hyvän ja pahan linjauksia kummankaan kohdalla. Eeron (Topi Majaniemi) selviytymisen selkärangaksi muodostuu Ruotsin isä Hjalmar (Michael Nyqvist), joka elokuvan edetessä jää valitettavan paljon äitihahmojen varjoon.

Henkilöhahmojen kautta rakentuvan tarinan voimavarat ovat luonnollisesti näyttelijäsuorituksissa, jotka kauttaaltaan ovat eheitä ja aitoja tehden hahmoista samaistuttavia. Natalie Minnevikin päärooli Näkymättömässä Elinassa saa vertaisensa Topi Majaniemen suorituksesta Eerona. Kokeneet ruotsalaisnäyttelijät Michael Nyqvist ja Maria Lundqvist muodostavat henkilögallerian sydämen, ja varsinkin Lundqvistin suoritus Signenä on vavahduttava.

Suomen menneisyyttä käsitteleviä elokuvia on monasti leimannut joko nostalgia tai voimakas kansallistunnon korostus. Äideistä parhain välttää nämä karikot. Uskoisin, että tekijäsukupolvi, jolla on enemmän etäisyyttä menneen tapahtumiin, pystyy ne myös näkemään toisenlaisesta näkökulmasta. Ilman omakohtaisia siteitä historiaan mahdollisuudet rehellisyyteen ja terveeseen kriittisyyteen ovat paremmat. Mennyt aika ei ole mikään menetetty onnela, vaan osa pitkää inhimillistä kertomusta, joka jatkuu menneisyydestä nykypäivään ja tulevaan.

Vahvojen tunnelmien elokuvana Äideistä parhain sitoo katsojansa valkokankaan tapahtumiin pitävästi. Voimakkaassa tunteiden herättelyssä on myös vaaransa. Koskettavuuden ja imelyyden raja on hyvin häilyvä ja katsojasta riippuvainen. Näkymätön Elina oli pieni suuri elokuva, joka välttyi siirappisilta suosilmäkkeiltä säilyttäessään omat tarinankerronnan rajansa loppuun asti. Äideistä parhaimmassa Härö ei mielestäni onnistu yhtä hyvin, vaan elokuva karkaa loppua kohden tunnelmissaan ja koskettavuudessaan liian suuriin mittasuhteisiin.

Aihehan elokuvassa on suuri, mutta loppuun asti kestänyt minimalistisempi esittämistapa ja ankarampi kerronta olisivat tehneet sille elokuvateoksena enemmän oikeutta. Olisiko se palvellut elokuvan ilmeisen laajoja katsojajoukkoja, onkin toinen asia. Lopputulos kun on jo nyt huomattavan laadukas ja tyylikäs draamaelokuva, joita ei ainakaan suomalaisessa tuotannossa ole liiaksi nähty.

Äideistä parhain on valittu Suomen edustajaksi Oscar-kilpaan. Elokuvien menestyksen ennustaminen kriitikoiden toimesta on yhtä turhanaikaista kuin superlatiivienkin viljely, mutta Äideistä parhaimmalla voisi olla potentiaalia Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä (2002) -elokuvan kaltaiseen kansainväliseen menestykseen. Kaurismäen valtti on hänen omintakeinen art house -tyylinsä, Härön valtti on taas klassisen elokuvakerronnan sujuva hallinta ja teknisesti huomattavan laadukas toteutus, mikä voi olla menestyksen avain erityisesti ison rapakon takaisissa mittelöissä.