Henkilödraamaa historian viitekehyksessä

Klaus Härön viides pitkä elokuva Miekkailija sijoittuu 1950-luvun Viroon, joka kuului silloiseen Neuvostoliittoon osana kansojen suurta kommunistista perhettä. Viron traumaattinen historia on taustatekijänä Anna Heinämaan käsikirjoitukseen perustuvassa elokuvassa, mutta päähuomion saavat aikuisten ja lasten suhteet koulumaailmassa. Kun tuottaja soitti ja kertoi käsikirjoituksesta maaliskuussa 2012, Härö oli ensin hieman epäilevällä kannalla kuullessaan tarinan sijoittuvan Neuvosto-Viroon, mutta mieli muuttui, kun ohjaaja sai käsikirjoituksen luettavakseen ja vakuuttui tarinasta.

Sanoin kyllä enemmän kohteliaisuudesta kuin kiinnostuksesta. Ajattelin, että kuulostaa vähän harmaalta. Olisiko ollut sivulla kuusi tai seitsemän, kun oli kohtaus, jossa tämä hieman vastetahtoinen miekkailunopettaja alkaa opettaa näille käpykylän lapsille miekkailua. Siis huippu-urheilija kohtaa lapset, jotka eivät suurin piirtein erota oikeaa vasemmasta. Ajattelin, että nyt on kutkuttava tilanne ja haluan nähdä miten tässä käy.

Klaus HäröTarina alkoi viihdyttävänä, mutta jossain keskivaiheilla huomasin, että nyt ollaan aika syvillä vesillä. Aluksi tarina kertoo lämpimästi oppilaan ja opettajan, aikuisen ja lapsen välisestä suhteesta, mutta yhtäkkiä siihen tulee vaaran elementti mukaan, mieshän pakenee viranomaisia. Oli pakko lukea loppuun, ja luettuani ajattelin, että jos tämän saisi ohjata, se olisi aikamoinen lahja.

Kansainvälinen yhteistuotanto, jossa oli mukana kolme maata, asetti omat haasteensa, mutta niistä selvittiin puhaltamalla yhteen hiileen. Koko työryhmässä vallitsi ilon kautta tekemisen meininki, ja kaikki uskoivat tarinan olevan kertomisen arvoinen. Härö on aiemmin tehnyt elokuvia Ruotsissa, jossa ala on ammattitaitoista ja resursseja riittää. Suomessa ja Virossa touhu on hieman erilaista, sillä resursseista on pulaa ja produktiot ovat enemmän sisulla kuin suurella rahalla tehtyjä, mutta tekemisen palo on kova.

Ruotsiin on vähän iskostunut sellainen asenne, että ollaan vain töissä täällä, kello on jo kolme, voisikohan tässä alkaa pakkaamaan. Produktiot ovat hienon näköisiä ja ammattitaidolla tehtyjä, mutta vähän jokin spiritti puuttuu.

Koin, että tätä elokuvaa tehtäessä oli hirveän hyvä henki, mutta ei se tule ilman sitä hyvää tarinaa. Kun kuvaus on käynnissä, ei siinä ajatella, että mistä kukin on. Se on vähän kuin orkesterissa soittaisi: jos musiikki on tuttua, niin alkukankeuden jälkeen bändi lähtee soittamaan, eikä enää ajatella, mistä kukin on.

Lasten ja aikuisten väliset suhteet kiehtovat Häröä

Miekkailijasta voi löytää Härön aiemmista elokuvista, kuten Näkymättömästä Elinasta (2002) tuttuja teemoja aikuisten ja lasten välisistä suhteista koulumaailmaan sijoitettuna. Härö ei myönnä valitsevansa saman aihepiirin ympärillä pyöriviä käsikirjoituksia tarkoituksella. Jokin lasten ja aikuisten suhteessa kuitenkin kiehtoo Häröä, sen ohjaaja on huomannut itsekin. Äideistä parhain kertoi Ruotsiin lähetetyistä, usein juurettomuutta kokeneista sotalapsista, jotka oikeastaan revittiin juuriltaan vielä toistamiseen, kun heidät lähetettiin takaisin Suomeen sodan päätyttyä. Myös Uuden ihmisen keskiössä olivat aikuisuuteen siirtyvät lapset, jotka koettiin ongelmallisiksi yhteiskunnan taholta.

Tämä ei ole ihan niin suunniteltua kuin voisi ajatella. En ajattele, kun saan käsikirjoituksen, että ahaa, nyt on minulle sopiva käsikirjoitus, valitsenpa viisaasti ja fiksusti, yleisö tykkää, kun on tuttua. Kyllä se menee enemmän niin päin, että luen aika monta käsikirjoitusta, jotka eivät vaan sytytä, ei tule sitä ahaa-elämystä, että antakaa tämä minulle, osaisin ja haluaisin tehdä tämän.

Klaus HäröOlen yrittänyt olla tarkka siitä, mitä töitä valitsen, ja Miekkailijan kohdalla tuli sellainen tunne, että teki mieli sanoa tuottajalle, että älä vaan anna tätä kenellekään muulle. Nopeasti kiinni, ettei sitä viedä minulta. Jälkeenpäin näen, kun elokuvat ovat valmiita, että onhan tässä yhtymäkohtia edellisiin, mutta se ei ole suunniteltua. Elokuvantekijänähän aina ajattelen, että nyt lähden meren taakse, teen taatusti jotain aivan erilaista, ja sitten se ei vain toteudu.

Olen huomannut, että aikuisen ja lapsen välinen suhde, tai meidän aikuisten ja ikääntyvien vanhempiemme välinen suhde on sellainen, johon jatkuvasti palaan. Se on sellainen elämän tukipilari. Jos sinulla on hyvä suhde vanhempiisi, niin sitten on hyvä olla myös itsensä kanssa. Mutta jos tässä suhteessa on jotain pahasti vinossa, niin se ei voi olla vaikuttamatta sinun omaan elämääsi.

Tarinassamme on kyse lapsista, jotka ovat olosuhteiden pakosta jääneet vähän heitteille. Tässä on paljon kyse aikuisen roolista, siitä millaisen roolin isähahmo voi saada tällaisten lasten keskuudessa.

Hyvä tarina historiallisessa viitekehyksessä

Uusi ihminen käsitteli Ruotsin rotuhygieniapolitiikkaa. Miekkailija sijoittuu Viroon Neuvostoliiton miehityksen aikana, jolloin kymmeniä tuhansia virolaisia pakkosiirrettiin, teloitettiin, vangittiin tai katosi. Paitsi lasten ja aikuisten väliset suhteet, myös historian traumaattiset tapahtumat putkahtelevat tämän tästä esiin Härön elokuvissa. Miekkailija ei kuitenkaan ohjaajan itsensä mukaan kerro erityisesti historiasta, vaan se on historialliseen viitekehykseen sijoittuva henkilödraama.

Klaus HäröAjattelen aina ennen kaikkea sitä, mistä elokuva kertoo päähenkilön näkökulmasta. Sitten on historiallinen viitekehys. Uudessa ihmisessä oli enemmän kyse tapahtumasta, joka on vähän vaiettu. Samaa ei voi sanoa ajasta, jolloin Viro oli osana Neuvostoliittoa.

Miekkailijassa tarkoitus oli nimenomaan, että ei kerrota historiaa vaan tehdään draamaa samalla lailla kuin lännenelokuvassa, jossa draama on etusijalla, ei se millaista oli lännessä. Voihan elokuva tietenkin antaa sykkeen sille, että joku kiinnostuu tästä ajasta, mutta se ei ole meidän pääasiallinen motiivi. Minun pääasiallinen motiivini on kertoa hyvä tarina, jossa on sisältöä, mutta joka myös kutkuttaa ja vetää.

Näyttelijä lyö leiman elokuvaan

Klaus Härö ei ollut tehnyt ennen Miekkailijaa elokuvia Virossa, joten roolittajan osuus nousi entistä tärkeämmäksi valittaessa näyttelijöitä. Ohjaajalla on tietenkin olemassa ennakkokäsitys siitä, millainen roolihahmo on, mutta Härö kertoo antavansa näyttelijälle melko vapaat kädet roolihahmon luomisessa.

MiekkailijaJos olisin tekemässä suomalaista tai ruotsalaista elokuvaa, niin minulla olisi joku referenssi. Silloin tekisin työtä roolittajan kanssa niin, että minulla olisi omia suosikkeja ja ajatuksia, ja keskustelisin niistä roolittajan kanssa. Roolittajahan ei valitse näyttelijöitä, hän ei ole agentti, joka tyrkyttää tiettyjä näyttelijöitä, vaan hän on tavallaan neuvonantaja. Jos ohjaaja muistaa 50 näyttelijää, niin roolittajilla on arkistoissaan 500 näyttelijää. Näyttelijöiden valinta on kuin palapeli. Ruotsissa ja Suomessa se olisi yhteistyötä tällä tasolla.

Kun tulen maahan, jonka näyttelijöitä en tunne, olen täysin riippuvainen roolittajasta. Piret Toomvap, joka on toiminut roolittajana, on paitsi ehdottanut päänäyttelijöitä myös koekuvannut lapsia vuoden ajan, valinnut sivuosia ja pikkurooleja. Hän on tehnyt valtavan työn. Totta kai minä olen tehnyt lopulliset valinnat, mutta yhteistyössä hänen kanssaan.

Härö korostaa roolituksen merkitystä onnistuneen lopputuloksen kannalta, ja tunnustaa olevansa onnellinen siitä etuoikeutetusta asemasta, että saa nähdä, kun näyttelijä alkaa näytellä roolia hänen edessään ensimmäistä kertaa.

Suurimpia ilonaiheita minulle ohjaajana Miekkailijassa on se, että olen löytänyt niin hyviä näyttelijöitä. Jos Postia pappi Jaakobille -elokuvassa ei olisi Heikki Nousiaista tai Kaarina Hazardia, niin minua ainakin pelottaa ajatella, millainen elokuva se olisi ollut. Tai Äideistä parhain, jos siinä ei olisi Maria Lundqvistiä tai Esko Salmista, niin mikä elokuva se sitten olisi? Näyttelijä lyö sen kaikkein näkyvimmän leiman siihen elokuvaan.

Esikuvat

Toimittajat kyselevät usein haastatteluissa ohjaajilta ja näyttelijöiltä näiden omia suosikkeja, ja Klaus Häröltäkin on asiaa kysytty juuri vastikään. Siksi vastaus suosikkielokuvien tiimoilta onkin valmiiksi mietitty ja kolmen kärki kirkkaana mielessä. Ensimmäinen elokuva, joka vei kymmenvuotiaalta Häröltä jalat alta, oli laulavasta Trappin perheestä kertova Sound of Music, jonka visuaalisuus ja laulunlurituksen alla kulkeva syvempi juonne lumosivat nuoren pojan. Seuraava kolahdus oli noin vuotta myöhemmin Helsingin Maximissa tuoreeltaan nähty Spielbergin E.T. (1982), jolla oli jo vaikutusta tulevaan uravalintaan.

Klaus HäröAjattelin, että jos elokuvalla voi saada aikaan jotakin tällaista, niin haluan olla tämän taiteenlajin kanssa tekemisissä. Olin niin vaikuttunut siitä, miten kuvien ja musiikin yhdistelmä synnyttävät tunteen.

Aikuisiällä jo elokuvakoulut käyneeseen Klaus Häröön teki lähtemättömän vaikutuksen kiinalaisen mestarin Zhang Yimoun elokuva Tie kotiin (1999), joka on maaseudulle sijoittuva visuaalisesti upea rakkauselokuva.

Hyvin viaton, puhdas, selkeä elokuva, jossa ei ole paljon tarinaa vaan isoja tunteita ja hyvin simppeli stoori. Silloin muistan ajatelleeni, että tällaisia elokuvia haluaisin tehdä: tarina on niin yksinkertainen että sen ymmärtää lapsikin, mutta syvyyssuunnassa on tasoja, joista kuka tahansa aikuinenkin ihminen voi saada paljon mukaansa, ja tarina kerrotaan kuvien, ei sanojen voimalla.



Lue myös