Tekijänsä näköinen elokuva

Maamme eturivin elokuvaohjaajista Klaus Härön tuotanto on kokonaisuudessaan poikkeuksellisen korkeatasoinen. Viimevuotinen Tuntematon mestari (2019) on malliesimerkki esteettisesti huolitellun elokuvakerronnan voimasta. Vaikuttavimpia Härön elokuvista ovat olleet pienimuotoisimmat teokset Näkymätön Elina (2002) ja Postia pappi Jaakobille (2009), jotka ovat hienovaraisia tutkielmia ihmisyydestä ja inhimillisyydestä.

Livet efter dödenUusimman elokuvansa Elämää kuoleman jälkeen Härö on ammentanut omasta elämästään. Pienimuotoisuudessaan ja tarina-asetelmansa yksinkertaisuudessaan se tuo mieleen vuosikymmenen takaisen Postia pappi Jaakobille -teoksen, mutta nyt Härö on sävyttänyt kerronnan aiemmasta tuotannostaan poiketen humoristisemmaksi. Härön elokuvat ovat olleet draamoja, osa hyvinkin vakavasti painotettuja, mutta aina hänen teoksissaan on ollut toivoa. Nyt toivo ilmenee läpi elokuvan läsnä olevassa huumorissa, vaikka aihe ja tarina ovat vakavia. Elämää kuoleman jälkeen ei ole komedia, vaan draama, joka saa hymyilemään samaan inhimilliseen tapaan kuin Matti Ijäksen elokuvat.

Eläkeikäisen Nissen (Peik Stenberg) puoliso on kuollut. Yhdessä poikansa Stefanin (Martin Paul) kanssa Nisse alkaa hoitaa läheisen kuoleman jälkeisiä asioita. Talon pidossa häntä rientää auttamaan isosisko Elsa (Lena Labart). Nisse on surutyönsä tehnyt sairasta puolisoaan hoitaessaan, ja kokee muiden surun ja suruvalittelut tungetteluksi. Kuoleman jälkeen asiat pitää vain hoitaa pois päiväjärjestyksestä.

Livet efter dödenHärön omaan elämään perustuvan tarinan keskiössä on surun kokeminen ja käsittely. Läheisen kuolema laukaisee ihmisissä erilaisia reaktioita, joiden yhteensovittaminen ei ole helppoa. Suru omitaan ja samalla ohitetaan toisten kokemukset ja tunteet. Inhimillinen ymmärrys ja kunnioitus toisia kohtaan jää katveeseen. Kyse on puolustusmekanismista, jolla surija suojaa itseään siltä, että ei pysty ymmärtämään ja käsittelemään rakkaan menetystä. Kyse on suomalaiseen kulttuuriin syvälle kirjoitetusta ilmiöstä, jossa tavoilla ja olettamuksilla peitetään sisimmässä koetut tunteet ja ajatukset. Puhutaan ja takerrutaan johonkin tuttuun ja turvalliseksi koettuun sen sijaan, että huomio kiinnitettäisiin olennaiseen ja siitä puhumiseen. Sitä on suomalainen vaikenemisen kulttuuri.

Kuolema ja suru ovat lähtökohtaisesti vaikea ja raskas aihe, joten Härö on näkökulman suhteen tehnyt oikean valinnan korostaa tapahtumista ja ihmisten käytöksestä niitä piirteitä, joissa on humoristinen ulottuvuus ilman aiheeseen liittyvän vakavuuden vähättelyä. Läheisen kuoleman kokeneen on helppo tunnistaa näitä piirteitä ja samaistua niihin oman kokemusmaailmansa kautta. Inhimillisyyden puutteet ja kummallisuudet on helpompi tunnistaa lempeällä naurahduksella kuin syyttävällä osoittelulla.

Livet efter dödenElokuvan estetiikka tukee tarinan lakoniseksi luonnehdittavaa narratiivia. Härön aiemmat elokuvat ovat olleet hyvinkin kauniiksi estetisoituja, ja niihin verrattuna Elämää kuoleman jälkeen on pelkistetty, jopa ankea. Mutta yhtä lailla sekin on mietittyä ja huoliteltua estetiikka kuin Härön aiemmille elokuville tyypillinen pehmeä elokuvallinen maalauksellisuus. Härön elokuvien estetiikassa valolla on iso merkitys.

Asia alleviivataan yhdessä elokuvan kohtauksessa, jossa Nisse ja Stefan katsovat vanhoja valokuvia ja puhuvat valosta, siitä miten kuvissa kevään valo on voimakasta ja paljastavaa suhteessa syksyn lämpimään valoon. Elämää kuoleman jälkeen -elokuvan tapahtumat sijoittuvat varhaiseen kevääseen ja elokuvan valokontrastit ovat jyrkkiä, mikä korostaa niin talon sisältä kadonnutta inhimillistä lämpöä kuin ympäröivässä luonnossa vallitsevaa välivaihetta, jossa kylmä talvi on poistunut, mutta lämmin kesä ei ole vielä tullut. Raa´asti paistava aurinko pelkistää maiseman paljaine peltoineen ja lehdettömine puineen ankeihin sävyihin kuin vertauskuvaksi tarinan henkilöiden tunnemaailmalle, joka lopulta viriää inhimilliseen lämpöön siinä missä heräävä kevät alkaa kietoa luontoa elämää kukoistavaan vehreyteensä.

Livet efter dödenElämää kuoleman jälkeen on hieno pieni elokuva. Se ei aivan saavuta Postia pappi Jaakobille -elokuvan taianomaisuutta, mutta on tunnistettavaa Häröä. Erilaisesta kerronnan sävystään huolimatta Elämää kuoleman jälkeen on linjassa tekijänsä aiempien syvästi inhimillisten ja ihmisyyttä eri kulmista tarkastelevien teosten kanssa, mikä on hieno osoitus Härön monipuolisuudesta elokuvantekijänä.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,5 / 2 henkilöä