Hyvässä elokuvassa kompleksinen sisältö on puettu yksinkertaiseen muotoon

Postia pappi Jaakobille -elokuvan taustalla ei ole se tavallisin tarina. Klaus Härö oli jo pidempään työstänyt ruotsalaista elokuvaprojektia, joka ei ollut kuitenkaan edennyt hänen toivomalla tavalla, joten siitä oli aika luopua. Flunssan kourissa marraskuussa 2007 Härö tutustui postissa saamaansa amatöörin käsikirjoitukseen. Lähetys oli tullut vailla saatetta, tekstin kansilehdellä oli vain kirjoittajan nimi, J.M. Makkonen, ja puhelinnumero.

Härö saa elokuvantekijänä paljon tekstejä luettavakseen. Moni tarina on tavallaan hyvä, mutta harva tekee sellaista vaikutusta, että ohjaaja olisi valmis työskentelemään sen parissa 2–3 vuotta. Turun Taideakatemian elokuvalinjalta valmistuneen Jaana Makkosen tekstissä Härö kuitenkin näki tämän mahdollisuuden. Käsikirjoitus ei ollut valmis, mutta siinä oli potentiaalia.

– Jaanan tekstistä minulle syntyi tunne, että tiedän miten tämä tehdään: "Antakaa tämä minulle!" Syntyi innostus ja tunne, että osaisin tehdä tästä hyvän. Jaana oli luonut henkilöt ja perustilanteen, ja viimeistään siinä vaiheessa, kun Leila kertoo lopussa oman tarinansa, olin aivan mykistynyt: "Miten hän on keksinyt tämän, suorastaan nerokasta, miksi minä en ollut keksinyt tätä!" Syvä inhimillinen sisältö oli löytänyt hyvin elokuvallisen muodon.

Härö ei ollut ainoa, joka innostui Makkosen käsikirjoituksesta. Tuottajat Rimbo Salomaa ja Lasse Saarinen olivat yhtä myytyjä, ja sopimukset Kinottaren kanssa tehtiin yhdeltä istumalta. Postia pappi Jaakobille -tarinasta oli tarkoitus tehdä tv-elokuva.

– Ensimmäinen ajatukseni oli tv-tuntinen eli tehtäisiin Yleisradion Kotikatsomoon mahdollisimman hyvä ja aikaa kestävä televisioelokuva. Näin puhuttiin ja rahoitettiin. Kunnes elokuva oli leikattu. Silloin tuottaja ja levittäjä sanoivat, että tämän elokuvan paikka olisi teattereissa.

Elokuvan televisioesityksen piti olla nyt pääsiäisenä 2009. Sen sijaan elokuva onkin ensi-illassa teattereissa. Härö tunnustaa olevansa asiasta hieman hämillään.

– Olen iloisesti hämilläni. Minulla on tilanteeseen vielä vähän suhtautumisvaikeuksia.

Levitys elokuvan mukaan

On itse asiassa varsin harvinaista, että televisiolle tehty elokuva tuodaankin valkokangaslevitykseen. Kenties elokuvan levityskanavan ei pitäisi olla etukäteen liian lukkoonlyöty.

– Olen kauan puhunut sen puolesta, että Suomessa voitaisiin toimia niin, että elokuva rahoitetaan ja vasta kun elokuva on valmistumaisillaan, otetaan kantaa onko kyse elokuvateatterielokuvasta vai ei. Ainahan näin ei voisi tehdä, mutta keskisuurten ja pienempien budjettien elokuvien kohdalla se voisi toimia.

– Jotkut televisioelokuvat ovat ansiokkaita ja ne ansaitsisivat sen profiilinkohotuksen, jonka ne saisivat valkokankaalla. Toisaalta on hyviä intiimejä draamoja, joiden paikka ei välttämättä ole elokuvateattereissa, koska niiden teho perustuu lähinnä dialogiin ja näyttelijätyöhön. Ne olisivat valtavan hyviä tv-elokuvia, sillä teattereista katsojat eivät niitä välttämättä helposti löydä.

Elokuvan esityspaikka ei Härön mielestä suoranaisesti vaikuta elokuvan tekemiseen, ainakaan Postia pappi Jaakobille -elokuvan kohdalla. Työryhmän päämääränä oli tehdä mahdollisimman hyvä elokuva, jota voitaisiin ehkä esittää jopa joillain festivaaleilla.

– Kuvasuhdehan on elokuvassa cinemascope. Tosin laajakuva tuli ennemminkin sitä kautta, kun tiesimme ettei elokuva ole kovin monikuvainen eikä siinä ole nopeita leikkauksia, niin miten samalla kuvalla saisi kuitenkin kerrottua mahdollisimman paljon. Taisi olla Sydney Pollack, joka sanoi, että kun hän kertoo cinemascope-formaatilla, niin hänellä on enemmän kuvaa, jossa kertoa tarinaa. Näin minäkin koen.

Kuvan puolesta

Klaus Härölle elokuvan estetiikka ja kuvilla kertominen ovat tärkeässä asemassa. Suomalaisessa elokuvassa visuaalisuus ei kuitenkaan aina tunnu kovinkaan arvostetulta.

– En osaa sanoa ihan yleisesti, mutta olen kuullut sellaista, että kollegat ensin puhuvat pitkään sisällöstä ja sitten näyttelijöistä, ja vasta kun kuvaukset lähestyvät, aletaan etsiä kuvauspaikkoja. Silloin yllätyn. Ainakin minulla se menee niin, että ennen kuin elokuvan pääkuvauspaikka on löytynyt, olen aika lukossa. Kun pääkuvauspaikan tietää tekstiä vielä kirjoittaessa, pystyy ottamaan huomion paikan erityisluonteen. Näin toivottavasti sisältö ja visuaalisuus kulkisivat käsikädessä.

– Etenkin tuotantopuolella kuulee sellaista suhtautumista, että jos käsikirjoituksessa lukee puisto, niin onhan tuossa firman vieressä puisto, jossa kuvata, ei tarvitse mennä kaupungin toiselle puolelle. Mutta elokuvassa se ei ole puisto kuin puisto. Elokuvassa jokainen paikka ilmentää jotain. Elokuvan visuaalisen ilmeen täytyy kertoa samaa tarinaa, jota kirjoitettu teksti haluaa tuoda esille.

Suurimpia haasteita Postia pappi Jaakobille -elokuvan teossa olikin oikean pääkuvauspaikan löytäminen, sillä pappilan piti Härön mielestä ilmentää Jaakobia. Suomi on pullollaan pappiloita mutta sopivan ränsistynyttä oli kuulemma vaikea löytää.

– Sitten kun paikka löytyy, niin se on vähän kuin moottori vedettäisiin käyntiin. Sitten se lähtee oikeasti. Ne jossain abstraktina olleet jutut loksahtavat paikoilleen. Pääkuvauspaikan löytyminen on minulle yhtä tärkeää kuin päänäyttelijöiden löytäminen. Kieslowski puhui aikoinaan, että on kolme castingia: päänäyttelijät, pääkuvauspaikat ja ryhmä. Ja nämä kolme ovat yhtä tärkeitä. Siinä vanha herra oli aivan oikeassa.

Yksinkertaisuus palvelee elokuvaa

Postia pappi Jaakobille -elokuvan budjetti oli televisioelokuvalle omainen puoli miljoonaa euroa. Se on vain kolmasosa suomalaisen valkokangaselokuvan budjetista. Herää kysymys, eikö raha olekaan ratkaisevinta onnistuneen elokuvan tekemisessä.

– Kyllä olen edelleen sitä mieltä, että suomalaisten elokuvien budjetit ovat liian pieniä, mikä johtaa yleensä siihen, että ihmisiä miltei riistetään ja lopputulos ei ole toivotun kaltainen. Enkä tarkoita, että suuremmalla budjetilla tehtäisiin hienommat lavasteet ja puvustukset. Ei, puhun siitä, että rahaa olisi käytettävissä esimerkiksi käsikirjoituksen hiomiseen. Ohjaajamme eivät ole niin huonoja kuin elokuvien perusteella voisi ehkä luulla. Pitäisi olla enemmän aikaa ja varaa hioa ja viimeistellä asioita ennen kuvausten alkamista.

– Aikoinaan kun Spede teki elokuvia aika edullisesti, niin alalla oli sanonta "mutta jos Spede pystyy tekemään tuolla rahalla elokuvan, niin mikset sinä?" Moni ohjaaja tuskastui tähän, sillä eiväthän kaikki elokuvat voi olla Speden elokuvia.

Mutta rahakaan ei ratkaise kaikkea. Tietty yksinkertaisuus ja pienimuotoisuus usein palvelee elokuvaa.

– Kyllä itseänikin puhuttelevat eniten elokuvat, joissa hyvän laulun tavoin on yksinkertaiseen muotoon puettu kompleksinen sisältö. Elokuvan suuruus on siinä, että vähillä elementeillä pystyy sanomaan paljon.

– Koen kotimaisissa elokuvissa usein, että paikkoja, henkilöitä ja sivujuonia on paljon, ja kun elokuva on ohi, niin sitä ei jäänyt oikein mitään jälkeen. Tästä esimerkiksi Kaurismäki on fantastinen poikkeus. Vaikka hänen elokuvansa ovat näennäisesti pieniä, niin niissä ehtii syntyä tunne siitä, että ihmiselämä on arvokasta. Yksinkertainen on elokuvassa joskus hyvin, hyvin kaunista.

Uskon ja inhimillisyyden teemoja

Postia pappi Jaakobille -elokuvan tarina ja tapahtumat on sijoitettu uskonnolliseen viitekehykseen. Uskonnon ja inhimillisyyden teemat ovatkin Härölle paljolti samoja.

– Olen uskova kristitty, enkä ajatellut tekeväni opetuselokuvaa vaan hyvää tarinaa. Kristinusko on tullut minulle pikkuhiljaa tuputtamatta, ja siihen liittyy paljon löytämisen iloa. Katson maailmaa paljolti uskoni ja elämänkatsomukseni kautta, varsinkin kun ajattelen ihmisarvoa ja sitä, kuka ihminen on. Tämänkin elokuvan perimmäinen kysymys on minulle, että mikä ihminen on silloin, kun hän ei enää pysty suoriutumaan niistä tehtävistä, jotka hänelle on annettu. Ja kuka hänestä välittää silloin, kun hän ei pysty enää lunastamaan paikkaansa maailmassa.

Elokuvan maailma viittaa kirkkoon jo papin ammatin kautta, mutta sisällön teemoissa kirkkoa enemmän kysymys on kristillisestä filosofiasta.

– Tässä elokuvassa olen ollut ehkä suoraviivaisemmin tekemisissä uskon kanssa kuin ennen. Tosin olen kyllä aikaisemmissakin elokuvissani ammentanut uskostani sikäli, että miten usko on vaikuttanut ihmiskäsitykseeni ja kuvaan maailmasta.

Joskus vielä nykyaikaan sijoittuva elokuva

Variety-lehti on kehunut Härön uutta elokuvaa ja palaute on muutoinkin ollut pääsääntöisesti positiivista. Menestyksen paineita ohjaaja ei kuitenkaan koe.

– Tämähän on jo jonkinmoinen menestys, että elokuva tulee ensi-iltaan teattereihin, kun olin lähinnä valmistautunut siihen, että elokuva tulee pääsiäisenä televisiosta. Olen positiivisella mielellä, koska nyt ollaan pidemmällä kuin koskaan suunniteltiin. Lähdimme tavoittelemaan elokuvalla jotain ja tuntuu, että matkan aikana mukaan tuli vielä jotain enemmän. Melkein häpeilemättä on sanottava, että olen tyytyväinen. Varsinkin sen takia, että elokuva ei ole yhden ihmisen työ vaan meidän kaikkien työ, ja yhdessä löysimme tähän jotain sellaista, joka on enemmän kuin odotimme.

Seuraavia elokuvaprojekteja Häröllä on jo suunnitteilla eri tuottajien kanssa, mutta vasta aika näyttää, mitkä niistä lopulta toteutuvat. Kiinnostavin kysymys ehkä onkin, näemmekö vielä joskus Klaus Härön elokuvan, joka sijoittuu nykyaikaan.

– Näin itse ainakin kovasti toivoisin. Joka elokuvan kohdalla asetan toiveen, että seuraava olisi nykyaikaan sijoittuva tarina, mutta sitten ne jotka jäävät haavin sijoittuvatkin menneeseen. Mutta tässähän ollaan jo aimo annos, 25 vuotta, tultu ajassa eteenpäin. Ehkä seuraavalla kerralla yhtä paljon, niin ollaan hyvässä jamassa.



Lue myös