Viimeinen horisontti kotikatsomo

Jostain kumman syystä Viimeinen horisontti saa Suomessa ensi-iltansa videolla. Asiasta päättäneiden logiikkaa ei ole kovin helppo ymmärtää, sillä Viimeisen horisontin tapaisella, vahvan visuaalisella ja huolella tehdyllä kauhuelokuvalla olisi toki ollut oma yleisönsä elokuvateatterikierroksella. Elokuva ei ole mikä tahansa halpis, vaan 70 miljoonan dollarin raskaan sarjan tuotanto. Ihmetellä siis sopii, miksi se lipui ulos teattereidemme ohjelmatarjonnasta. Videolta nähtynä elokuva menettää varmasti jotain olennaista tehostaan.

© 1997 Paramount Pictures

Vuonna 2047 avaruusalus Lewis & Clark lähtee etsimään seitsemän vuotta aiemmin mystisesti kadonnutta alusta Event Horizon, joka on yllättäen löydetty täysin vahingoittumattomana. Millerin (Laurence Fishburne) johtama miehistö ei tiedä, mikä yllätys heitä kadonneeksi luullussa Event Horizonissa odottaa. Retkikunnan mukana matkaava tiedemies Weir (Sam Neill) puolestaan tietää aluksen salat, muttei suostu kertomaan niitä miehistölle. Mutta hänkään ei tiedä, missä Event Horizon on ollut seitsemän vuotta. Alukseen päästyään miehistöä odottaakin ikävä yllätys...

Matkalla tuntemattomaan

Viimeinen horisontti on monella tapaa onnistuneempi teos kuin monet muut viime vuosina valkokankailla nähdyt tieteisleffat. Se jättää mahtipontiset moraalisaarnat väliin eikä yritä väkipakolla takoa suurta sanomaansa katsojan aivoihin, muttei myöskään suostu alistumaan pelkäksi sarjakuvahenkiseksi leikittelyksi. Se yrittää olla oikeasti pelottava kauhuelokuva, ei pelkkä kieli poskella tehty pulp-pastissi.

Samat kuviot on nähty monessa muussa tieteiselokuvassa. Lainauksia on otettu sieltä täältä. Viimeinen horisontti on kauhuelokuva, jolla on tieteiselokuvan kehykset. Ei silti, myös Ridley Scottin Alien - kahdeksas matkustaja (Alien, 1979) pelasi samalla logiikalla. Alien-elokuvien ohella vaikutteita on epäilemättä saatu myös Hellraiser-elokuvista. Ja löytyyhän suljetun tilan avaruuskauhusta esikuva myös 1950-luvun B-tuotannosta, nimittäin Edward L. Cahnin ohjaamasta elokuvasta It! Terror from beyond the Space (1958), jossa avaruusalukseen hiipinyt räpyläjalkainen monsteri hoiteli miehistöä yksi kerrallaan pois päiviltä.

Viimeisen horisontin vihollinen on paljon kiinnostavampi. Hieman samaan tapaan kuin Barry Levinsonin Spheressa (Sphere, 1997), myös tässä alitajunta ottaa vallan ja saa päähenkilöt näkemään hallusinaatioita. Läheiset perheenjäsenet ja kuolleet kummittelevat miehistön mielessä, eikä vain mielessä, sillä hallusinaatiot muuttuvat karmealla tavalla todellisiksi. Koska elokuvan hirviölle ei anneta konkreettista fyysistä muotoa, säilyy jännitys vaaran todellisista kasvoista loppuun asti. Aluksen arvoitusta ei paljasteta liian aikaisin.

Science fictionin perinteen mukaisesti Viimeinen horisontti ei ole näyttelijöiden elokuva, sillä tarina on henkilökuvia tärkeämpi. Fishburne ja Neill on kuitenkin saatu houkuteltua mukaan, joten näyttelijäjoukko ei kuitenkaan ole pelkkää B-kastia, niin kuin voisi kuvitella, kun kyseessä on näyttävästi lavastettu tieteiselokuva. Tiedemiestä esittävän Neillin henkilöhahmo jää tosin varsin epäselväksi, minkä seurauksena katsojan voi olla vaikea käsittää hahmossa tapahtuvaa muutosta elokuvan loppupuolella.

Helvetin portit aukeavat

Viimeinen horisontti kehittelee jännitystä varsin esimerkillisellä täsmällisyydellä. Jutun lopullista ideaa piilotellaan loppuun asti, eikä varsinainen läträäminen - jota sitten riittää runsaasti - säästetään loppumetreille. Laajaa henkilöjoukkoa esitellään huolellisesti ennen päiden putoamista. Maltti on taas valttia. Kun vauhtiin siten päästään, elokuva muuttuu suoraviivaiseksi, nopein leikkauksin rytmitetyksi kauhuksi, jossa ei veriplasmaa säästellä. Ohjaaja Paul Anderson sanoi American Cinemetographerin haastattelussa, että hän halusi tehdä perinteisen kauhuelokuvan eikä mitään postmodernia avaruusjuttua. Aluksen esikuvana oli ohjaajan mukaan Notre Damen katedraali, mikä osoittaa, että tekijät ovat halunneet tuoda mukaan perinteiseen kauhun ainesosia.

Lopun tyylivaihdoksesta voi olla monta mieltä. Siirtymä kutkuttavasta tieteistrilleristä helvetilliseksi kauhuksi ei allekirjoittanutta hirveästi innostanut, mutta myönnettävä on, että homma pysyy kurssinmuutoksesta huolimatta kasassa. Siis jos pidätte Alien-sarjasta ja modernista efektikauhusta, niin Viimeinen horisontti on varma nakki.