Eyes Wide Shut kotikatsomo

Eyes Wide Shut sai tuoreeltaan hyvin ristiriitaisen vastaanoton, kuten kaikki Kubrickin elokuvat Kellopeli appelsiinista (1971) alkaen. Yleisimmin kritiikki on kohdistunut seuraaviin asioihin:

a) Tom Cruise ja Nicole Kidman näyttelevät huonosti ja ovat siis vääriä valintoja pääosaan b) Elokuva pönkittää stereotyyppisiä sukupuoliasenteita c) Pliisu loppuratkaisu vesittää elokuvan

Ensi katsomalta kaikki tämä näyttää pitävän paikkansa, mutta tarkastellaanpa väitteitä hieman yksityiskohtaisemmin:

a) Cruisen ja erityisesti Kidmanin näyttelijäntyö on elokuvassa täysin sivuseikka. Kubrickin elokuvissa näyttelijät ovat yksi rakenne muiden joukossa, ja mikäli joku roolisuoritus nousee etualalle - kuten Jack Nicholson Hohdossa (1980) - se karrikoidaan tahallisella ylinäyttelemisellä. Cruise on elokuvassa samanlainen marionetti kuin mitä Ryan O’Neal oli Barry Lyndonissa (1975). Eyes Wide Shut ei todellakaan ole "Tom Cruise -elokuva", vaan näyttelijän imagoa on käytetty keskiluokan valkokaulusmiehen prototyyppinä.

b) Elokuvan sukupuoliasetelmat ovat ensisijaisesti peräisin Arthur Schnitzlerin romaanista, joka on kirjoitettu kauan ennen kuin elokuvakäsikirjoituksissa huomioitiin naisnäkökulmaa. Sitä paitsi päähenkilön sukeltaminen seksuaalisten viettien kyltymättömään maailmaan heijastelee nimenoman heteroseksuaalisen, velvoitteiden ja kahlitsemattomien nautintojen välimaastossa heiluvan miehen maailmaa. Viileän etäisesti toteutettu, visuaalisesti huikea kartanokohtaus on hyvä esimerkki tästä. Cruise kohtaa harharetkillään erilaisia "toiseuden" lajeja, joista osa on piirretty etnisten karikatyyrien mukaan.

c) Loppuratkaisuko muka vaisu! Cruisen ja Kidmanin muodollinen sovinnon hetki on kuvattu aivan toisin kuin tavallisessa Hollywood-elokuvassa: viulut eivät vingu taustalla, ja herää kysymys, kuinka onnellinen ratkaisu edes on. Ei ole sattumaa, että elokuvan viimeinen sana on "fuck". Lopulta kyse on vain takertumisista illuusioihin, suhteen jatkamista, jotta perhe pysyisi kasassa. Rakkausunelmien vastapainiksi jää ainakin kunnon pano. Surullista. Kubrick saattoi olla konservatiivi, mutta hänen ikäisellään miehellä oli täysi oikeus ollakin. Miten parisuhde kestää kulttuurin läpitunkeman seksuaalisen ärsyketulvan, jossa seksistä on tullut kokemuksellinen pakkomielle, narsistisen itseilmaisun huipentuma, kulutuksen korkein aste?

Eyes Wide Shut on täynnä puhdasta, häikäisevän elokuvallista ilmaisua, jotain sellaista, jota äärimmäisen harvoin enää näkee valkokankaalla. Televisioruudusta katsottuna tyylin lumoavuus jää kieltämättä taka-alalle ja elokuva menettää osan vetovoimastaan. Perfektionistin kädenjälki näkyy kuitenkin kuoleman jälkeenkin: alussa vakuutetaan, että videoelokuva esitetään ohjaajan haluamassa kuvakoossa.

Hohdosta tuttu Steadicamin käyttöön perustuva kuvaustapa asettaa katsojan suuren perisuhdenäytelmän silminnäkijäksi, etäiseksi tarkkailijaksi. Nykyiseen nopearytmiseen elokuvakerrontaan verrattuna Kubrickin tyyli on hidasta ja alleviivaavaa, mutta toisaalta juuri kerronnan verkkaisuus kiinnittää katsojan huomion sen detaljien rikkauteen, wieniläisittäin lavastettuun suurkaupunkimiljööseen tai tunnelmia rytmittävään musiikkiin. Kepeän valssiin loppuva elokuva tarjoaa haasteita katsojalle vielä vuosien ja vuosikymmenten päästä. Stanley Kubrick oli suuruudenhullu despootti, mutta kaikista elokuvaohjaajista ehkä juuri hänet tulevaisuudessa nostetaan yhdeksi viime vuosisadan keskeisistä kulttuuripessimisteistä.