Warfare valkokangas

Sotaelokuvien laajassa katsannossa valkokankailla on nähty monenlaisia kuvauksia sotimisesta ja taisteluista. Voittajan hegemoniaa korostavista sankarillisista kertomuksista on viimeisen puolen vuosisadan aikana tultu lähemmäs yksilöitä ja heidän kohtaloitaan. Suurista armeijoista on laskeuduttu pienten joukkueiden tasolle, jopa muutamiin yksilöihin ja heidän selviytymiseensä. Kuvaus on tuotu sotilaiden iholle, inhimillisen kokemisen äärelle jopa niin, että katsojana voi kokea olevansa Ilmestyskirja. Nytin eversti Kurtzin toteaman ”kauhun” äärellä.

Sotakuvauksissa on aina ammennettu todellisista tapahtumista. Painotus on vuosien mittaan korostunut, kun Irakin ja Afganistanin veteraanien kokemuksista on tehty elokuvia. Alex Garlandin ja Ray Mendozan Irakiin sijoittuva Warfare ei ole näiltä osin minkään uuden äärellä. Mendoza on entinen Navy SEAL -sotilas, joka oli mukana Irakissa tulitaisteluun päättyneessä valvontaoperaatiossa. Mukana olleiden muistoista on rakennettu reaaliajassa etenevä kuvaus tapahtuneesta.

Warfare on audiovisuaalisesti vangitseva teos, vaikka se ei tuo mitään uutta modernin sotaelokuvan kuvastoon. Elokuvan ansio on kaiken ylimääräisen poisjättämisessä sekä siinä, että tapahtumat esitetään koruttomasti ja dramatisoimatta sävyn ollessa toteava, jopa dokumentaarinen. Todellisuus sotimisessa on odottamista, tiedustelutietojen antamista ja vastaanottamista, käskyjä, niiden noudattamista, nopeita tilanteita ja haavoittumiset ovat raadollisia. Parhaimmillaan – tai pahimmillaan – Warfare tavoittaa sen äärimmäisen psyykkisen painekattilan, jossa sotilaat yrittävät selvitä ja tehdä ratkaisuja jylyn ja haavoittuneiden huudon keskellä.

Taistelutilanteen tavoittamisessa valkokankaalle Warfaressa päästäneen niin lähelle kuin se elokuvan keinoin on mahdollista. Tätä seuraa kuitenkin väistämätön kysymys merkityksestä. Helppo vastaus on, että Warfaressa taistelusta on riisuttu sankaruus ja gloria. Kyse on opeteltujen toimintatapojen mahdollistamasta selviytymisestä ja joukon yhteistoiminnasta. Laajempi merkitys jää kuitenkin avoimeksi. Sotaelokuva on aina poliittinen, ideologinen ja arvomaailmallinen kannanotto, mistä tekijät eivät pese käsiään toteamalla itsestäänselvyyden, että jokainen tekee elokuvasta omat tulkintansa.

Taide on aina tulkintaa ja tekijöillä sanottavansa, jonka esiin tuomiseksi he tekevät tulkintoja ohjaavia ratkaisuja ja valintoja joko tiedostaen tai tiedostamatta. Taustalla vaikuttavat aina kulttuuriin vakiintuneet käytänteet ja olettamat, ja Warfaren voi nähdä sortuvan niihin.

Jos Warfaren tarkoitus oli olla tiukasti rajattu mahdollisimman realistinen ja toteava kuvaus yhdestä taistelutilanteesta, niin elokuvan aloitus ja lopetus aiheuttavat väistämätöntä hämmennystä. Niillä elokuva sidotaan juuri niihin kulttuurisiin sotakuvausten olettamiin, joista pelkistetyn kuvauksen olettaisi pyristelevän irti. Alku ja loppu ovat elokuvassa tarpeettomia ja vesittävät elokuvan vahvan ytimen. Pelkistetyssä muodossa sotilaat olisivat tulleet suoraan irakilaisperheen taloon ja lopulta poistuneet sieltä, ja korviin olisi jäänyt vain kaiku perheen äidin huudosta ”Miksi!”.

Silloin olisi oltu sen äärellä, mihin parhaat sotakuvaukset ovat yltäneet. Warfare ei tähän valiojoukkoon lopulta yllä, koska pelkistettynä sen ei ole annettu olla tarpeeksi pelkistetty. Warfare ei ole niin ehdoton kuin se olisi voinut olla.