Pikku naisia valkokangas

Amerikkalaisen kirjailijan Louisa May Alcottin osittain omaelämäkerrallinen romaani Pikku naisia ilmestyi alun perin 1868 ja nousi jatko-osineen nopeasti kirjallisuuden klassikoksi, jota varsinkin tytöt ovat ahmineet vuosikymmenestä toiseen.

Klassikkoasemasta kertovat myös tyttökirjan monet filmatisoinnit, joista toistaiseksi tunnetuin lienee Gillian Andersonin ohjaama tunteikas elokuva vuodelta 1994. Ehkä olikin jo aika kysyä, mitä Marchin perheellä on annettavaa 2020-luvulle, ja ohjaaja Greta Gerwig on tarttunut rohkeasti rakastettuun tarinaan.

Elokuva alkaa kohtauksesta, jossa kirjallisesti lahjakas Jo March (Saoirse Ronan) yrittää kaupata kirjoituksiaan viikkolehden ynseälle päätoimittajalle. Hermostunut Jo kävelee läpi lehtisalin, joka on täynnä pelkästään miehiä, mikä avaa jo alussa elokuvan pääkysymystä: mikä on naisen paikka miesten pyörittämässä maailmassa?

Takaumien kautta päästään kurkistamaan Marchin perheen maailmaan. Eletään 1860-lukua ja sisällissodan aikaa. Perheen isä on lähtenyt vapaaehtoisena rintamalle ja äiti (Laura Dern) hoitaa tiukkaa taloutta ja neljää aikuisuuden kynnyksellä häälyvää tytärtä, joilla on erilaiset luonteet mutta luja yhteenkuuluvuus.

Vanhin tytär Meg (Emma Watson) on kaikin tavoin fiksu ja sievä, ja perheen rikas täti (Meryl Streep) toivoo hänelle hyviä naimakauppoja. Terävä ja omapäinen Jo toivoisi olevansa mieluummin poika. Arka Beth viihtyy enimmäkseen kotona, mutta löytää ilmaisutien musiikista. Nuorimmainen Amy on hemmoteltu ja turhamainen kuvataiteilija, jolla on kuitenkin järkeä päässä. Sisarusten elämää sekoittamaan kuvaan astuu naapurin rikas ja yksinäinen poika Laurie (Timothée Chamalet), josta tulee tytöille veli, ainakin alkuun.

Greta Gerwig, joka on tehnyt Pikku naisia -elokuvaan myös käsikirjoituksen, korostaa odotetusti naisten yhteiskunnallista asemaa erityisesti päähenkilö Jon kautta. Jo haaveilee elättävänsä itsensä ja perheensä, ilman kahlitsevaa avioliittoa. Mutta kuten Marchin täti toteaa, vain rikas nainen voi olla itsellinen, ja harvoin tällainen nainen on ”kunniallinen”.

Jon kirjoituksia harvakseltaan julkaiseva kustannustoimittaja puolestaan kertoo tasan kaksi vaihtoehtoa, jotka soveltuvat kirjallisuuden naisille: joko kuolla tai avioitua. Jo joutuu luovimaan näiden armottomien tosiasioiden keskellä ja löytää lopulta oman tiensä tavalla, joka onnistuu hiukan yllättämään jopa kirjan lukeneet! Gerwigin tulkintaa on jo etukäteen luonnehdittu feministiseksi, mutta kuten hän itse on todennut, kaikki ainekset siihen löytyvät Alcottin alkuperäisestä romaanista.

Elokuvan kerronta taiteilee useamman aikatason välillä vaatien katsojaltaan tarkkuutta. Joskus vain henkilöiden hiusten pituus kertoo missä kohtaa mennään. Tarinan hyvin tunteville tämä ei ole ongelma, mutta ensikertalainen joutunee ponnistelemaan ainakin elokuvan keskivaiheilla, kun aikatasot lähenevät toisiaan.

Gerwig leikittelee varovasti vaihtoehtoisilla juonilinjoilla, ja neljäs seinäkin rikotaan elokuvan loppupuolella. Pikku naisia iskee monesti silmää aiemmille filmatisoinneille ja jopa fanien käymille juonispekulaatioille. Tämä voi toisaalta vieraannuttaa katsojia, jotka tulevat katsomaan elokuvaa ilman ennakkotietoja. Onneksi elokuva toimii myös viihdyttävän romanssin tasolla. Puvut, ihmiset ja miljööt ovat kauniita, joten epookkidraaman ystäville on tarjolla silmäkarkkia yllin kyllin.

Saoirse Ronania voinee kai jo sanoa Gerwigin luottonäyttelijäksi, ja hän on erinomainen jatkumo filmitaivaan Jo-tulkinnoille, joita ovat aiemmin esittäneet muun muassa Katharine Hepburn ja Winona Ryder. Ronanin valoisat ja puhdaspiirteiset kasvot ilmentävät Jon kulloisetkin tunnetilat peilinkirkkaasti.

Muista rooleista Florence Pughin raikkaasti näyttelemä Amy nousee jopa elokuvan toiseksi päähenkilöksi Jon vastakohtana ja kilpakumppanina. Hänen päämääränsä ovat ehkä toisenlaiset kuin Jon, mutta myös häntä ajaa kunnianhimo ja menestyksen kaipuu. Näiden kahden sisaren välillä todella kipinöi, ehkä enemmänkin kuin yhdenkään tarinan miehen kanssa. Meg jääkin harmillisesti heidän varjoonsa, ja kenties Emma Watson olisikin ollut enemmän kotonaan Jon roolissa.