Suuri puhallus valkokangas

Pelkistettynä elokuvat ovat silkkaa taikuutta, valon ja varjojen muodostamaa illuusiota, jotka näyttävät katsojalle tekijätaikurien valitsemat asiat, harhauttavat silmää peräkkäisten kuvaruutujen muodostamalla liikkuvalla kuvalla sekä huipentavat temppunsa tavalla, johon yksittäiset kuvat tai pelkkä käsikirjoitus eivät yksinään pystyisi.

Tästä huolimatta tai kenties juuri tästä johtuen elokuvat show-taikuudesta ovat varsin vaativa viihde-elokuvien muoto. Se mikä toimii esityslavalla livenä ja siinä hetkessä, ei välttämättä toimi isolla kankaalla eikä tosielämän taikurien harhautuksiin, keittiöpsykologiaan ja käden taitoihin perustuva temppuilu välttämättä eroa tai erotu visuaalisesti tavallisista elokuvien erikoisefekteistä. Onnistuneitakin silmänkääntäjistä kertovia elokuvia toki on, joista tuoreimpina hyvinä esimerkkeinä Silmänkääntäjä (2006) ja Christopher Nolanin The Prestige. Myös tuoreen Mahtavan Ozin päähenkilö oli sirkustaikuri.

Parhaiten The Incredible Hulkista tunnetun ranskalaisen Louis Leterrierin ohjaama Suuri puhallus välttää pahimmat lavataikuuteen ja show-temppujen visuaaliseen uskottavuuteen liittyvät sudenkuopat yksinkertaisesti hyppäämällä sudenkuoppien yli ja liitämällä lentoon elokuvamagian avulla. Turha realismi nakataan romukoppaan ja ohjaaja panostaa näyttävään kerrontaan, toinen toistaan seuraaviin uskomattomiin temppuihin sekä hektiseen rytmitykseen, jossa tarinan aukkopaikkoja ei ehdi jäädä suotta märehtimään. Visuaalisuus ja toiminnallisempi kerronta ovatkin Leterrierin selkeitä vahvuuksia, ja niitä mies pääsee nyt hyödyntämään estoitta.

Tarinan keskiössä ja primus motoreina ovat Neljä Ratsumiestä, maineikas neljän lavataikurin ryhmä, joka vuosi ennen elokuvan tapahtumia oli nippu yksittäisiä perusviihdyttäjiä ja josta on salaperäisen taustavaikuttajan turvin kehittynyt huikea show-akti. Nelikko tekee yleisön silmien edessä ihka aidon pankkiryöstön. Pankki vain sijaitsee Pariisissa, ei Vegasissa, joten FBI ja Interpol päätyvät tutkimaan mystiseltä vaikuttavaa taikatemppua.

Suuressa puhalluksessa nähdään runsas kasti laatunäyttelijöitä Jesse Eisenbergistä ja Mark Ruffalosta veteraaniosaston Michael Caineen ja Morgan Freemaniin. Erityisesti Woody Harrelson tekee hyvää jälkeä taikuriryhmän rappiolle joutuneena mentalistina, jonka tempuissa on pottumaista särmää. Hollywood-hypnoositemput ovat totta kai epäuskottavia, mutta Harrelsonin karismaattinen hahmo ei jää B-luokan peteposkiparraksi vaan nousee yhdeksi taikurinelikon kiinnostavimmista henkilöistä Eisenbergin ohella.

Henkilöhahmot ovat sinänsä enemmän tai vähemmän pinnallisia eivätkä heidän keskinäiset suhteensa tai hahmot itse pahemmin kehity. Muun muassa Mélanie Laurentin esittämää ranskalaista Interpol-tutkijaa käytetään härskisti eksposition välikappaleena, jotta päähenkilön eli FBI-tutkija Dylan Thomasin (Ruffalo) ei tarvitse puhua itsekseen ja selitellä asioita. Jos kaksikon keskinäistä vuorovaikutusta ajattelee logiikan kannalta, siinä ei aina ole mitään järkeä, mutta aivot voi muutenkin elokuvan ajaksi jättää narikkaan tarpeettomina.

Juonenkäänteissä vedetään sekä henkilöhahmojen että katsojan alta mattoja koko ajan aina loppuvaiheisiin asti, ja vaikka temppuja pysähdytään välillä selittämään auki, se ei vähennä niiden viihdyttävyyttä ja toimivuutta katsojan kannalta. Lopun vaiheet menevät reilusti överiksi, ja eräs äkkikäänne tuo mieleen M. Night Shyamalanin uran alkuvaiheiden elokuvien vastaavat paljastukset, jotka asettavat elokuvan tapahtumat kokonaan uuteen valoon.

Suuren puhalluksen vahvuutena on, että se on niin häpeämättömästi ja avoimesti puhdas kesäleffa ja viihde-elokuva, eikä yritäkään tunkeutua puolivillaisesti pintaa syvemmälle. Energiaa ei haaskata näennäiseen syvällisyyteen tai rinnastuksiin yhteiskunnan valtarakenteista ison mittakaavan silmänkääntönä, vaan kaikki paukut käytetään teatteriin tulleen katsojan viihdyttämiseen. Siinä tehtävässä käsikirjoitus onnistuu Leterrierin myötävaikutuksella. Osiensa suuremmaksi summaksi teoksesta ei ole, mutta aina ei tarvitsekaan olla.

Suuri puhallus on kuin vastine ison rahan Las Vegas -show'lle, jossa ulkokultaiset lavasteet kimaltelevat ja maksavat katsojat tietävät tulevansa huijatuksi mutta samalla myös viihdytetyiksi. Kimalteleva kulta on toki katinkultaa, mutta molekyylianalyysi ei ole aina tarpeellista. Olennaista on, viihtyykö esityksessä, ei kulissien takainen pikkutarkka selvitys siitä, mitä kaikkea taikurin hihaan on kätketty.