Brighton Rock valkokangas

Rowan Joffen ohjaama Brighton Rock perustuu Graham Greenen samannimiseen rikosromaaniin (1938), joka kertoo Pinkie-nimisen nuoren gangsterin veriteoista Etelä-Englannin merenrantakaupungissa. Filmatisointi on järjestyksessä toinen, sillä elokuva tunnetaan myös Richard Attenborough’n tähdittämänä versiona (1947). Edeltäjästään poiketen uudessa tulkinnassa tarina on siirretty sotienväliseltä ajalta pari vuosikymmentä eteenpäin vuoteen 1964, jolloin eri nuorisokulttuureja edustavat modit ja rokkarit tunnetusti ottivat yhteen mainitussa lomanviettokohteessa.

Tarinassa Pinkie (Sam Reilly) murhaa rikollisjärjestönsä petturin, mutta joutuu vaikeuksiin, kun paikallisen ravintolan tarjoilijatar Roselle (Andrea Riseborough) tarjoutuu tilaisuus paljastaa hänen alibinsa. Pinkie valehtelee Roselle rakastavansa tätä ja nai hyväuskoisen tytön pelastaakseen oman nahkansa. Elokuvan kolmas päähenkilö on Rosen suojeleva työnantaja Ida (Helen Mirren), joka on perillä Pinkien todellisesta luonteesta. Katolisen kristinuskon oppeja pohdiskelevan moraliteetin hahmot edustavat uskon kolmea eri puolta: Pinkie helvetin nimeen vannovaa fatalistia, Rose sokeaa uhrautuvaisuutta ja Ida järkevää ateistia.

Heti elokuvan ensi kuvista lähtien on selvää, että sen ulkoiset puitteet ovat kohdillaan. Tekijät ovat nähneet vaivaa 1960-luvun epookin luomiseksi aina vaatevalinnoista aikakauden henkeä pikkutarkasti huokuviin kuvauspaikkoihin. Taidokas kuvaus, hienovarainen valaistus ja tunnelmallinen musiikki kruunaavat tyylikkään paketin – toisaalta tämä itseriittoinen lähihistorian estetisointi myös hieman ihmetyttää, sillä jatkuva ulkonäköseikkojen korostaminen on viime kädessä täysin toissijaista elokuvan sisältöä ajatellen.

Ehkäpä tv-sarja Mad Menin tyyppinen, nyt pinnalla oleva visuaalinen ilme on keino myydä elokuvaa nuoremmalle yleisölle? Ja onhan se komean näköistä, kun Greenen hyvin istuvaan pukuun ja armeijan parkatakkiin pukeutunut arpinaama yhtäkkiä hyppää Vespan selkään ja osallistuu teinien nujakointiin rantamellakassa, joka sekin on kuin kuva kuvalta kopioitu suoraan Franc Roddamin Quadropheniasta (1979)! Moinen päätön kikkailu kuitenkin vie lopulta vain huomiota pois alkuperäistekstin hienovaraisuuksista.

Epäolennaisuudet voisi antaa anteeksi, mikäli teoksella olisi mainittavia elokuvallisia ansioita. Hidastempoinen rikosjuoni ei ohjaajan käsittelyssä kuitenkaan onnistu nostattamaan pulssia, minkä lisäksi henkilöhahmot jäävät valitettavan etäisiksi – näyttelijöistä ennen kaikkea Corbijnin Controlissa vakuuttanut Reilly on vaikeuksissa hyvännäköisenä mutta täysin epäsympaattisena Pinkeynä. Koko sovitusteeman käsittely on muutenkin viime kädessä laimeaa ja tuloksena on lähinnä hyvännäköistä mutta ontontuntuista pintakiiltoa.

Joffen ulkokohtainen synkistely herättää katsojassa halun etsiä kiireesti käsiinsä John Boultingin ohjaama alkuperäisversio.