Tarina vie katsojaa

Taru Mäkelän ohjaama Pikkusisar jatkaa kunniakkaasti kotimaisten elokuvien "uutta tulemista". Vaikka kyseinen elokuva onkin naisen ohjaama ja se kertoo naisesta, niin naiselokuvasta ei ole kysymys. Mäkelä itse tähdentää, että jo käsikirjoitus koeluetutettiin miehillä, sillä naiselokuvaa ei haettu, vaan haettiin nimenomaan ihmiskuvausta.

Mistä sitten kaikki lähti liikkeelle? Taru Mäkelällä on takanaan dokumenttitrilogia, joka käsitteli sota-aikoja.

- "Yksi niistä elokuvista oli nimeltään Lotat, jossa haastattelin paljon rintamanaisia, ja sitä tehdessäni huomasin, että sellaisia elokuvan keinoin kertomattomia todella vahvoja tarinoita oli vaikka kuinka paljon. Ja kun tein sitä dokumenttia, niin siinä tuli jo selkeästi esille se dokumentin ja fiktion raja, jolloin laitoin mietintämyssyyn, että jos joskus pääsisi tästä aiheesta tekemään fiktion."

Toisaalla myös käsikirjoittaja Raija Talvio oli ryhtynyt kirjoittamaan vastaavanlaista tarinaa. Talvion kuultua, että Mäkelä oli työstämässä Lotat-projektia, niin palaset loksahtivat paikoilleen ja yhteistyö oli valmis. Aihepiirihän kiinnosti kumpaakin, niin ohjaajaa kuin käsikirjoittajaakin.

- "Talvio haluaa tehdä alkuperäiskäsikirjoituksia siksi, että löytää sitä maastoa, josta tarinaa rakentaa - niin arkistoista kuin eletystä elämästäkin. Tavallaan hän haluaa muokata käsikirjoitusta mahdollisimman persoonallisesti jo alusta lähtien sen oman näkemyksensä mukaan."

Kotirintamakuvaus

Sotaahan on elokuvissa yleensä käsitelty etulinjan tai poliittisen päätöksenteon näkökulmasta. Mäkelällä on kuitenkin poikkeuksellinen arjen ja kotirintaman näkökulma sotaan. Hänelle toisen näkökulman valitseminen näihin suomalaisten hyvin tuntemiin sotavuosiin oli tietoinen valinta.

- "Se tietoinen valinta on koko ajan ollut siellä taustalla. Olen tarinankertojana tajunnut, että tästä sota-ajasta on yksi näkökulma kokonaan hahmottamatta. Näkökulma, joka on kuitenkin tärkeä, koska se oli kotirintamaa, eli osa sitä taistelua."

Mäkelä tähdentää edelleen, että tuon ajan ihmiskohtalot ja tapahtumat ovat vaikuttaneet myös sota-aikojen jälkeen. Ikäpolvi, jota Pikkusisaressa kuvataan, on keskuudessamme edelleen eläviä ihmisiä, jotka ovat kokeneet ja nähneet tuon ajan.

- "Ne ihmiset ovat eläneet sen ajan, ja heihin se aika on lyönyt leimansa tavalla tai toisella, niin hyvässä kuin pahassakin."

Tavallaan Mäkelä teki Pikkusisaren ymmärtääkseen ehkä paremmin sitä aikaa, jossa on itse kaikkien muidenkin suomalaisten kanssa kasvanut. Elokuvan voi nähdä sukupolvielokuvana, sillä eletäänhän nyt aikaa, jolloin on alettu etsiä niitä pieniä tarinoita suurten takaa.

- "Suomi on osa Eurooppa ja Pohjoismaita, mutta se on kuitenkin myös Suomi, joten meidän täytyy tutkia omaa laatuamme. Ehkä tämä näkökulma on tätä aikaa. Ehkä tämä elokuva on tehty siihen tilanteeseen, että me voimme joskus näyttää sen lapsillemme kertoaksemme sen, mitä se oli, koska onhan se myös elokuvan tehtävä kertoa tunteiden tasolla asioista."

Pikkusisaressa ei asioita selitetä turhaan, vaan luotetaan tarinan voimaan viedä katsojaa siinäkin tapauksessa, että monikaan nykykatsojista tuskin tiedostaa tanssimisen olleen kiellettyä sodan aikana.

- "Vaikka elokuva sijoittuukin historiaan, niin se kertoo ihmisistä, ja ihminenhän on aina sama. Nuoret ovat aina samanlaisia. Eihän ihmisiltä voi tanssimista kieltää."

Sota-ajan kosketus

Elokuvan näyttelijätyö on kauttaaltaan vakuuttavaa. Mäkelä sanoo, ettei hän etsi näyttelijöitään, vaan löytää ne. Näyttelijävalinnat tulevat kuulemma esiin yhtäkkiä tuolta muistista, jostakin laatikosta. Pääroolissa nähtävän Veera Kiiskisen Mäkelä sanoo olleen mielessään jo pitempäänkin. Loistavissa rooleissa Kiiskisen lisäksi nähdään mm. Kai Lehtinen, Pentti Siimes ja Pirkko Hämäläinen.

Pikkusisaren dramaturgeina ovat toimineet kirjailijat Eeva Joenpelto ja Joni Skiftesvik. Mäkelän mielestä he ovat meidän ajassamme juuri sellaisia suuria kertojia, jotka pohjustivat eeppisen ja vahvan tarinan syntyä. Ohjaajan kannalta tärkeää oli nimenomaan yhteistyö Eeva Joenpellon kanssa.

- "Hän on sen ikäpolven tekijä, että on elänyt näitä vuosia ja vielä Helsingissä. Olen aina kunnioittanut Joenpeltoa paitsi tarinankertojana myös ihmiskuvaajana. Dialogi Joenpellon kanssa auttoi minua kauheasti siinä, miten ne hahmot saatiin elämään."

Taru Mäkelä ei ole mikään sotaelokuvien suuri ystävä, vaan pikemminkin hän kokee ne rasittaviksi. Taasen sodasta kertovat elokuvat ovat aina olleet lähellä hänen sydäntään, kuten esimerkiksi Niskasen Pojat, joka sekin on kotirintamakuvaus.

- "Näin elokuvan lapsena ja se teki minuun aivan uskomattoman vaikutuksen. En väheksy sotaelokuvaa, mutta se ei vain ole minun lajini. Toisaalta sodasta kertovat elokuvat ovat varmasti paljon vaikuttaneet omaankin työhöni."