Hotelliin tiivistynyt historia

Lukuisilla suomalaisilla on kokemuksia vuonna 1972 avatusta Viru-hotellista, joka kohoaa kuin monoliitti Tallinnan keskustan matalan rakennuskannan keskeltä. Nyt näitä kokemuksia on kerätty dokumenttielokuvaan Viru – tarinoita hotellista, joka kertaa rakennuksen värikkään historian sen suunnitteluvaiheesta tähän päivään saakka. Samalla valotetaan veljeskansojen keskinäisiä suhteita, turismin kasvua ja jossain määrin myös neuvostotasavallan arkea.

Dokumentin on ohjannut Taru Mäkelä yhdessä Johanna Onnismaan kanssa. Hanke sai alkunsa, kun Mäkelä luki Sakari Nupposen teoksen Aikamatka Viruun (2007). Kirja on legendaarisen hotellin humoristinen historiikki.

Juttelin myös Sofi Oksasen kanssa ja tajusin, että Viru-hotellista saisi hyvän elokuvan. Päähenkilöhän on edelleen olemassa, ja rakennukseen liittyvää muistitietoa hyvin saatavilla. Tarinankertojia oli helppo löytää.

Mäkelä alkoi tutkia Viron ja Suomen yhteistä historiaa ja perehtyi esimerkiksi suomalais-virolaista kulttuuriyhteistyötä edistävän Tuglas-seuran arkistoihin. Haastateltavat löytyivät pitkälti puskaradion kautta. Heidän joukossaan on hotellin suomalaisia rakentajia, entisiä johtajia ja työntekijöitä sekä Tallinnassa neuvostoaikaan vierailleita suomalaisturisteja.

Viru - tarinoita hotellistaSuomessa on helppo tehdä tällaisia dokumentteja, koska kaikki tuntevat toisensa. Ei tarvitse kuin vähän kysellä, niin löytyy asiasta jotain tietäviä. Meillä oli Johannan kanssa sellainen työnjako, että hän haastatteli kaikki rakentajat ja minä sitten muita.

Elokuvan runsaasta arkistomateriaalista suuri osa on peräisin Yleisradiosta, jonka Dokumenttiprojekti on yksi elokuvan tuottajista.

Myös Eesti Televisioonista ja Viron elokuva-arkistosta löytyi hyvin materiaalia. Hieno löytö oli etenkin televisio-ohjelma, joka dokumentoi hotellin rakennusvaiheen.

Virolaisten arkistojen penkomisessa Mäkelää ja Onnismaata auttoi se, että hankkeella oli myös virolainen tuottaja ja ohjaaja. Margit Kilumets on ohjannut dokumentista 50-minuuttisen version Viron televisiolle.

Meistä tuntui luontevalta, että aihetta käsitellään myös virolaisten näkökulmasta. Meillä suomalaisilla on oma näkökulmamme, virolaisilla omansa. Koska dokumentin päätuottajat ovat suomalaisia, halusimme myös välttää sellaista asetelmaa, että me sanelisimme elokuvan sisällön – vain siksi, että meillä on enemmän rahaa.

Vaiettu Viro

Viron historia on viime vuosina ollut paljon esillä suomalaisessa keskustelussa, ei vähiten Sofi Oksasen ansiosta. Taru Mäkelä ymmärtää kiinnostuksen lisääntymisen hyvin.

Viru - tarinoita hotellistaSuomessa on paljon ikäpolvia, joiden tietoisuudesta Viro oli leikattu pois kokonaan. Itsekin olen elänyt sellaisessa Suomessa, jolle Viroa ei ikään kuin ollut olemassa. Se oli suljettu ja kielletty, Neuvostoliiton miehittämä maa. Kuuntelimme kyllä Georg Otsin musiikkia radiosta, mutta muuten Virosta ei tiedetty juuri mitään.

Ennen toista maailmansotaa ja neuvostomiehitystä tilanne oli toinen.

Muistan nuoruudestani, kuinka 1920-luvulla syntynyt äitini näytti minulle vanhaa valokuvaa, jossa hän oli oman äitinsä kanssa Pärnussa. Kuvan Pärnu näytti aivan joltain Rivieralta. Tuntui käsittämättömältä, että köyhä, surkea ja alistettu Viro oli joskus näyttänyt siltä, ja että suomalaiset olivat käyneet siellä viettämässä kauniita kesäpäiviä tyylikkäissä puvuissaan.

Nykyään Viron historia kiinnostaa suomalaisia myös siksi, että virolaisten kohtalo olisi voinut olla meidänkin kohtalomme. Siihen siis liittyy aina eräänlainen ”entäs jos”-ajatusleikki.

Taru Mäkelän seuraava elokuva saa ensi-iltansa jo syksyllä. Mieletön elokuu sijoittuu vuoden 1962 Helsinkiin, jolloin pääkaupungissa järjestettiin kansainvälinen nuorisofestivaali. Suomalais-tšekkiläisen yhteistuotannon pääosissa nähdään muiden muassa Kati Outinen ja Esko Salminen.

Mäkelän edellinen fiktioelokuva, duunarikomedia Varasto (2011), nousi hieman yllättäenkin viime vuoden katsotuimpien kotimaisten joukkoon. Ohjaaja itse nauttii yhtä lailla fiktion kuin dokumentinkin tekemisestä.

Molemmissa on kyse tarinankerronnasta, vaikka ne ovatkin hyvin erilaisia tehdä. Fiktio on ehkä helpompaa, koska siinä on se iso koneisto ympärillä. Dokkarin tekeminen on aika yksinäistä puurtamista.

Lue myös