Pekka Mandartin seikkailu rapakon takana

Suomalais-kanadalainen yhteistyöelokuva Going to Kansas City saa ensi-iltansa 31.7.1998. Lehdistönäytöksen jälkeen vastapäätäni istuu keski-ikäinen, päivettynyt ja hyvinvoivan näköinen ohjaaja Pekka Mandart, joka uhkuu itsevarmuutta elokuvansa menestymisen suhteen. Siis kuka ihmeen Mandart? Niin, suomalaisen elokuvaohjaajan taival ei ole ruusujen reunustama. Pekka Mandartilla on jo 30 vuoden kokemus ohjaustyöstä, ja matkan varrelle mahtuu niin teatteria, lyhytelokuvia, tv-elokuvia kuin dokumenttejakin. Silti suurelle yleisölle hänen nimensä ei sano juuri mitään.

Pekka Mandart (Going To Kansas City) - (c) 1997 Mandart Entertainment

- Olen luultavasti tunnetumpi Lontoossa ja Los Angelesissa kuin Suomessa, ohjaaja naureskelee. Pyrimme elokuvaa tehdessämme alusta asti kansainvälisyyteen. Yhteistyö Kanadalaisen filmiryhmän kanssa sujui erinomaisesti ja olimme myös omalta osaltamme vaikuttamassa siihen, että Suomen ja Kanadan välillä on nyt elokuva-alan sopimus, joka on nyt avoin muidenkin hyödynnettäväksi.

Ehkä Mandartin nimi on hieman pian tunnetumpi myös Suomessa. Hän on yhdessä vaimonsa Pamelan kanssa pelannut hasardia ja lähtenyt tuottamaan 17 miljoonan markan elokuvaa yhteistyössä kanadalaisen Telescene-tuotantoyhtiön kanssa. Rahoituksesta 5 miljoonaa tulee Suomesta ja loput Kanadasta.

- Kansainvälisen levitys ulottuu seuraavan vuoden aikana 30 maahan. Parasta kannaltamme on kuitenkin tv- ja videomyynti.

Alkuperäinen idea syntyi lehtiuutisesta vuonna 1990. Mandart kiinnitti huomiota suomalaisen vaihto-oppilaan ja amerikkalaisen tytön rakkaustarinaa käsitelleeseen lehti-artikkeliin, jonka pohjalta hän alkoi työstää käsikirjoitusta. Projektin läpivieminen vaati kuitenkin vuosien kamppailun ja kässäriä olivat työstämässä brittiläinen Tony McNabb ja kanadalainen Morrie Ruvinsky.

Michael Ironside vetonaulana

Kansainvälisille markkinoille suunnattu elokuva kaipasi taakseen nimekästä näyttelijää. Tuotantoprosessin päästyä vauhtiin ohjaaja teki listan näyttelijöistä, jotka sopisivat apulaissheriffi Malonen rooliin. Ensimmäisenä listalla oli Hollywoodissa jo 15 vuotta työskennellyt Michael Ironside (mm. Total Recall ja Starship Troopers), luotettava sivuosanäyttelijä, jonka jämerät kasvonpiirteet ovat kuin luotu kovien heppujen rooleihin. Kuinka monta faksia Ironsiden tapaisen näyttelijän taivuttelu sitten vaati?´

- Asia hoitui lopulta aika nopeasti. Luettuaan käsikirjoituksen Michael halusi tavata minut. Tavatessamme Kanadassa Michael kysyi, että jos saisin valita kenet tahansa rooliin, niin kenet valitsisin. Vastasin, että Sam Shepardin. Michael nauroi ja kysyi hetken päästä, jos hän kuitenkin saisi tehdä roolin.

Lähes 90 elokuvaa tehneen Ironsiden kasvot ovat monille tutut. Ehkä hieman liikaakin, sillä näyttelijä on joutunut myös huvittaviin tilanteisiin Hollywood-uransa aikana:

- Michael kertoi, että pari kertaa Kaliforniassa poliisi on pysäyttänyt hänet luullen häntä joksikin etsintäkuulutetuksi, kun kasvot ovat niin tutut!

Nuoret ja unelmien Amerikka

Nuorille suunnatut tai yleensä nuorten elämänpiiriä sivuavat elokuvat ovat menestyneet Suomessa viime vuosina kohtuullisen hyvin. Mandart ei kuitenkaan ole halunnut suunnata elokuvaansa tietylle kohdeyleisölle.

- Minua kiinnosti nuorten suhde Amerikkaan ja amerikkalaisuuteen, se kun on muutakin kuin Baywatch-maailma.

Myyttinen pikkukaupunki on lukemattomien elokuvien aihe, oikea amerikkalaisen draaman peruskulissi, jonka miljöötä myös Mandart on halunnut omassa teoksessaan hyödyntää. Millä tavoin ohjaaja on kunnioittanut perinnettä?

- Joku tutkija varmaan löytäisi, että tuolla ei ole mitään Mandartilta, vaan kaikki on lainattua. Elokuvahistorian pitäisikin elää tarinassa, sillä siinä yhdistyvät niin Romeo ja Julia kuin lännenelokuvatkin.

Jo varhaisessa vaiheessa pääosaan valittu Mikko Nousiainen on hiljattain valmistunut teatterikorkeakoulusta. 23-vuotias näyttelijäperheen vesa kasvoi ohjaajan mukaan rooliinsa. Muut näyttelijät valittiin yhdessä Mikon kanssa, joten hän oli mukan projektissa aktiivisesti eikä vain "hypännyt mukaan" kesken kaiken. Mikko Nousiainen (Going To Kansas City) - (c) 1997 Mandart Entertainment

Näin pitkään alalla työskennelleen tekijän on kai pakko olla pysyvästi rakastunut elokuvaan. Milloin Pekka Mandart sitten koki "elokuvallisen heräämisensä":

- Nähtyäni Suomalaisen elokuvan "Taikayö" joskus 1950-luvun lopulla. Näin sen Popinniemen työväentalolla Kotkassa. Siinä oli valoja ja varjoja: se oli hurja kokemus Sen eräs kohtaus jäi kummittelemaan mieleeni, ja ajattelin silloin, että tuollaisia jänniä kohtauksia minäkin haluan tehdä.



Lue myös