The Fall Guy valkokangas

Toimintakomedia The Fall Guy on kunnianosoitus stunttinäyttelijöille. Ryan Goslingin näyttelemä stunttimies Colt Seavers loukkaantuu pieleen menneessä toimintakohtauksessa, mutta hänet houkutellaan takaisin toimintatähti Tom Ryderin (Aaron Taylor-Johnson) stunttinäyttelijäksi. Ryder on kuitenkin kadonnut kuin tuhka tuuleen ja stunttien tekemisen ohella Seaversin tehtäväksi jää etsiä kadonnut tähti samalla, kun hän vikittelee takaisin entistä tyttöystävänsä, elokuvaohjaaja Jodia (Emily Blunt).

Elokuvan käsikirjoitus ei ole maailman omaperäisin, eikä ihan ongelmatontakaan, mutta se toimii juuri siihen mihin se on tarkoitettu: antamaan mahdollisimman paljon tilaa monipuolisille stunteille. Stuntteja tehdään niin elokuvanteossa kuin Ryderin metsästyksessä, joten elokuva on oikeastaan yksi valtava ponnistus yhdestä stuntista toiseen. Lupauksensa mukaisesti näyttävyyttä ja kekseliäisyyttä ei stunteista puutu.

Elokuvan ohjaaja David Leitch aloitti uransa stunttinäyttelijänä esimerkiksi Brad Pittille. Stunttien tekemisestä mies siirtyi ensin stunttikoordinaattoriksi ja tämän jälkeen toimintaelokuvien ohjaajaksi. Miehen kädenjälkeä on nähty muun muassa Deadpool 2:ssa, Fast & Furious -elokuvasarjassa ja viimeisimpänä Bullet Trainissa. Täydellisempää ohjaajaa stunttiaiheelle olisi ollut vaikea löytää.

Elokuvan parhaita puolia on sen häpeilemätön nostalgia stunttien tekemiseen. Kerta toisensa jälkeen dialogissa tuodaan esille, miten tietokonetehosteet ovat vieneet tilaa käsityöltä. Ja kerta toisensa jälkeen efektit leimataan keinotekoiseksi vaihtoehdoksi autenttiselle taidonnäytteelle. Nostalgia näkyy myös siinä, että elokuva perustuu löyhästi 1980-luvun televisiosarjaan stunttinäyttelijöistä ja siinä, että kohtausten taustalla käytetään paljon klassista rokkia. Tunnistettavat, pitkälti rakkaustematiikan ympärillä pyörivät kappaleet tukevat toimintaelementtejä, komiikkaa ja romantiikkaa.

Stunttipuolen ohella elokuvaa pyörittää rakkaustematiikka, kun Conners ja Jodi lämmittelevät suhdettaan. Siinä missä Leitch ohjaa stunttiteemoja riemukkaasti, olisi pääparin komediallista dynamiikkaa voinut vahvistaa. Elokuvan läpi korostuu tunne, että hahmoille on kirjoitettu mahdollisuuksia komediaan, mutta vitsien ajoitus on hieman epätasaista ja ei aina saavuta koko potentiaaliaan. Tuntuukin, että lopulta elokuvan todellinen rakkaussuhde on stunttityön näkyväksi tekeminen heteroromantiikan sijasta.

Elokuva on kokonaisuutena hyvää viihdettä, eikä siltä kannata odottaa sen suurempaa sanomaa. Parhaimmillaan se on kunnianosoitus yhdelle elokuvateon osa-alueelle, jonka asema on muuttunut tietokone- ja tekoälyavusteisuuden myötä.