Palanen suomalaista todellisuutta

Uuden kotimaisen Kansakunnan olohuone -elokuvan idea on poikkeuksellisen yksinkertainen: paikoillaan pysyvä kamera tallentaa tavallisten suomalaisten elämää kotonaan. Simppeli idea on kuitenkin myös yllättävän toimiva, ja monesti pitkä hiljainen kuva viestii enemmän kuin tuhat sanaa. Helsingin DocPointissa ja Tampereen elokuvajuhlilla kiitosta saanut ja useilla kansainvälisillä festivaaleilla nähty dokumentti tulee nyt myös teatterilevitykseen Suomessa.

Pitkien kuvien merkitys

Ohjaaja Jukka Kärkkäisen filmografiaan sisältyy ennestään jo muun muassa elokuva Tupakkahuone (2006). Miksi huoneet? Ja mistä idea juuri olohuoneessa kuvattavaan elokuvaan?

– Huoneet kiinnostavat. Vielä on ainakin vessa, suihku ja makuuhuone käymättä. Olohuone on tupakkahuonetta enemmän ihmisten oma paikka, sellainen jokaisen kodin turvallinen linnake.

Kansakunnan olohuoneessa siis kuvataan vain yhtä olohuonetta kerrallaan usean minuutin ajan. Kärkkäinen mainitsee omintakeisen tyylinsä vaikutteiksi kaksi teosta, Sergei Loznitsan staattisista muotokuvista koostuneen lyhytelokuvan Portret (2002) sekä Roy Anderssonin Toisen kerroksen lauluja (2000). Näistä hän ammensi jo ensimmäisessä elokuvassaan, Zetor – vappaana syntynyt (2005). Uudessa elokuvassa kohtauksia on vain pidennetty entisestään.

– Kuvasimme Zetoriin yhden kohtauksen kuvia ja ne onnistuivat hyvin. Dokumenttiprojektin Iikka Vehkalahti oli tykästynyt yhteen kuvaan, jossa Tero katsoi formulaa ja söi makkaraa. Kuva ei toiminut Zetorissa niin hyvin, koska se kesti vain kymmenen sekuntia. Se alkoi toimia vasta, kun se oli kestänyt minuutin.

Elokuvan dokumenttiluonteesta

Kärkkäisen mukaan hänen elokuvaansa voi kutsua dokumentiksi, mutta myöntää myös, että kuvausryhmän läsnäololla on toki vaikutuksensa kuvattavaan todellisuuteen. Toisaalta hän muistuttaa:

– Ne aiheet, joista ihmiset puhuvat, ovat kuitenkin totta.

Kuvattavien henkilöiden valinnasta ohjaaja kertoo, että osa heistä, kuten Zetorissa esiintynyt Tero ja Tupakkahuoneessa esiintynyt Jalle, olivat hänelle tuttuja jo hänen edellisistä elokuvistaan. Tämä edesauttoi osaltaan välittömän tunnelman syntymisessä. Lisäksi tutusta henkilöstä oli luontevaa tehdä elokuvaa.

– Tero on jotenkin sellainen karaktääri, että minun on helppo samaistua häneen ja helppo olla hänen kanssaan. Ihmisille tapahtuu erilaisia asioita. Silloin (samoista henkilöistä) voi tehdä useampia elokuvia, koska kerrotaan aina erilainen tarina. Kävi ilmi, että Terosta on tulossa isä ja se oli valmiiksi sellaista tarinaa, jota halusin kertoa.

Lisäksi kameran edessä esiintyvät niin kaupungilla tavattu katulaulaja kuin ohjaajan omat vanhemmatkin. Loput ihmisistä kerättiin lehti-ilmoituksella eri puolilta Suomea. Samalla idea laajeni lyhytelokuvasta lopulta pitkäksi elokuvaksi.

Suomi-kuvaa rakentamassa

Kuvatusta noin 100 tunnista materiaalia saisi useammankin elokuvan. Kärkkäinen kertoo työstäneensä Teron ja tämän kaverin juhlimisesta 12 minuutin pituisen lyhytelokuvan, joka on televisioesityksen lisäksi tarkoitus saada esitettäväksi eri elokuvafestivaaleille. Kansakunnan olohuone on sitä vastoin ollut esillä jo ulkomaillakin. Tuottaja Sami Jahnukaisen mukaan elokuvaa on kiitelty sen ”suomalaisuudesta”.

– Suomessa asuvat ulkomaalaiset ja toisaalta ulkosuomalaiset ovat huomauttaneet, että elokuvassa on jotain erityisen suomalaista. Ehkä vähän samaa koetaan ulkomaisillakin festivaaleilla.

Kärkkäinen kuitenkin kieltää tekijöiden olleen tarkoituksella luomassa tietynlaista Suomi-kuvaa.

– Minulle henkilökohtaisesti elokuva on tarinoita sellaisista ihmisistä, jotka kiinnostavat minua ja joista pystyn peilaamaan itseäni. Ei se ole mikään kokonainen totuus Suomesta tai suomalaisuudesta, vaan sellainen totuus joka kiinnostaa meitä.

Toisaalta ohjaaja myöntää, että elokuvassa kuvatut ihmisetkin ovat osa suomalaisuutta ja että yleisö voi mahdollisesti jakaa monet heidän piirteistään. Tampereen raadin kehut myös innoittivat tekijöitä lähettämään kopion elokuvasta ulkoministeriöön.

Dokumenttien asema Suomessa

Kansakunnan olohuoneen teatterilevitys on osa uutta Dokumenttiprojekti Goes Cinema -hanketta, jonka tarkoituksena on tuoda julkisuuteen Yle TV 2:n ohjelmistoon valittuja dokumentteja. Jahnukainen mainitsee katsojatavoitteeksi maltilliset 5000 katsojaa. Dokumenttiohjaajan ja dokumenttien asemasta Suomessa osa-aikaisesti ohjaajana työskentelevällä Kärkkäisellä ei ole poikkipuolista sanottavaa.

– Olemme ainakin päässeet tekemään dokumenttia, joten emme voi valittaa. Tämä ala on oma valintamme. Välillä voi tehdä myös jotain muuta. Silloin kun ei ole projekteja, käyn remonttihommissa enon firmassa.

Tekijöiden mielestä tilanne on meillä parempi kuin monissa lähimaissa, sillä Suomessa on Arto Halosen, Pirjo Honkasalon ja muiden viitoittama hyvä dokumenttielokuvaperinne. Toisin kuin muualla, dokumenttiohjaajien on täällä myös mahdollista saada työnsä näkyviin televisiossa.

Kaikkien yhteinen olohuone?

Elokuvan kotisivuihin sisältyy mielenkiintoinen yksityiskohta – sinne on nimittäin mahdollista lähettää omia olohuonekatkelmiaan. Mistä tässä on kyse? Jahnukainen selittää:

– Mietimme jo ennen teatterilevitystä, että olisi kiinnostavaa koostaa eräänlainen kirjasto erilaisesta vuosien varrella kameraan tarttuneesta materiaalista. Idea laajeni julkiseksi ja avoimeksi näkemykseksi siitä, mikä on ”kansakunnan olohuone”.

Vielä sivuille ei ole kuitenkaan ilmaantunut yhtäkään katsojavideota. Tuottajan mukaan kyse ei silti ole hetken markkinointikikasta, vaan sivut tulevat olemaan pystyssä vastaisuudessakin. Arkistoon on tarkoitus jatkossa lisätä myös tekijöiden tuleviin elokuviin sisältyviä olohuonekohtauksia. Ehkäpä lopulta tuloksena on kaivattu demografinen läpileikkaus suomalaisista olohuoneista?

Lue myös