Kansakunnan olohuone valkokangas

Jukka Kärkkäisen ohjaama Kansakunnan olohuone avaa katsojalle kuusi suomalaista kotia kaurismäkeläisessä hengessä. Kärkkäisen ote ihmiskohtaloihin on yhtälailla tragikoominen ja synkeän valoisa kuin Aki Kaurismäen elokuvissa rakennettu myyttinen Suomi-kuva. Samoin tässä dokumentissa ei pelätä valkokankaan saati ihmissuhteiden räyhäävää hiljaisuutta, vaan jopa ihannoidaan sitä.

Myyttisyydessään Kansakunnan olohuone on samaan aikaan kiehtova ja ongelmallinen. Kiehtova, koska elokuva dramatisoi suomalaisia muka yhdistävää kansanluonnetta, jonka mukaan miehet eivät puhu saati pussaa. Ongelmallinen, sillä tällainen kansanluonne on aina tarkoituksenmukaisesti rakennettu, eikä suinkaan niin viaton kuin dokumentin staattinen, todistajan rooliin asetettu kamera väittää.

Dokumenttiin valittujen ihmisten elämäntilanteet ja taustat rakentavat jännitteitä yhtäältä menneen ja aidon suomalaisuuden ja toisaalta modernin ja eriytyneen suomalaisuuden välille. Tämä jännite näkyy jo kuvatasolla, jossa vuosikymmenten takaiset sisustusratkaisut ja värimaailmat rinnastuvat Nokian kännyköiden viimeisimpiin malleihin.

Vieläkin silmiinpistävämpää ja huolestuttavampaa on, että tähän jopa nostalgiseen kansakunnan kuvaamiseen eivät naiset mahdu mukaan. Kuudesta kodista neljässä asuu yksinäisiä miehiä, ja kahdessa kodissa naiset ovat puolison roolissa. Naiset eivät tunnu sopivan siihen rakastavan katseen kautta esitettyyn suomalaiseen perusjäyhyyteen, johon dokumentti pureutuu. Sen sijaan miehistä tehdään sekä antisankareita että arjensankareita, joiden puhumattomuuden alta löydetään piiloteltua herkkyyttä ja suuria tunteita.

Miesten eri tunnetiloja käytetään hienostuneesti dokumentin punaisena lankana. Yksittäisistä kohtaloista muodostuu suurempi tarina jaettujen pelkojen, toiveiden ja elämänkaaren kautta. Kärkkäinen onkin onnistunut erinomaisesti luomaan yhtenäisen ja jopa poliittisen kuvaelman siitä Suomesta, joka ei pääse naistenlehtien kiiltävin kuviin tai Big Brotherin talon seinien sisälle.

Ongelmallisen nostalgisista ja valikoivista elementeistään huolimatta Kansakunnan olohuoneen ehdoton anti on siinä, ettei se jätä katsojaansa kylmäksi, vaan pakottaa ottamaan kantaa, kumpi on pelottavampaa: mahdollisen kansanluonteen olemassaolo vai sen katoaminen.