Toisenlainen elokuva samoista ihmisistä

Tokasikajuttu on jatkumoa Kovasikajutulle (2012), joka kertoi mainion tarinan Pertti Kurikan Nimipäivät -nimisen punk-orkesterin seikkailuista. Yhtye hajosi loppuvuodesta 2016, mutta hajoamista edeltäneisiin kolmeen vuoteen mahtui muun muassa UMK:n voitto ja Suomen Euroviisuedustus Wienissä.

Tokasikajutun ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaavat Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi, jotka olivat tekemässä myös ensimmäistä osaa eeppiseen punk-saagaan. Kärkkäisen aiempia töitä ovat muun muassa Kansakunnan olohuone (2009) ja Näin unta elämästä (2014). J-P Passi on tunnettu ja ansioitunut ensisijaisesti kuvaajana. Hymyilevästä miehestä Passi pokkasi Jussi-palkinnon.

Vaikka Tokasikajutussa seurataan samoja henkilöitä kuin Kovasikajutussakin, ei se Kärkkäisen mukaan ole varsinainen jatko-osa, vaan pikemminkin toisenlainen elokuva samoista ihmisistä. Ensimmäisen elokuvan jälkeen Kärkkäinen siirtyi muiden projektien pariin, mutta jo keväällä 2012 Kovasikajutun valmistuttua Kärkkäinen puhui J-P Passin kanssa siitä, kuinka bändin jätkille tapahtui koko ajan jotakin, mikä pitäisi kuvata. Lisäksi Kärkkäinen huomasi, että hänellä on ikävä PKN:n (Pertti Kurin Nimipäivät) heppuja.

Jukka Kärkkäinen

Loppuvuodesta 2013 olin ajelemassa toimistolleni, kun J-P Passi soitti ja kysyi, olinko kuullut, että yhtyeen kitaristi Pertti Kurikka harkitsee eläkkeelle jäämistä. Passi ehdotti, että alkaisimme jälleen kuvata. En epäröinyt hetkeäkään, ja joulukuussa olimme jo kuvaamassa PKN:n keikkaa Tavastialla.

Jatkoelokuvan myötä tulisi dokumentoitua yhtyeen elinkaari noususta suosion huipulle aina lopettamiseen saakka. Uuden elokuvan tekeminen alkoi rahoituksen osalta varmistua, kun selvisi, että PKN osallistuisi Uuden Musiikin Kilpailuun (UMK). Ulkomaiset rahoittajat innostuivat varsinkin PKN:n voitettua kisan ja varmistettua Suomen Euroviisuedustuksen monen Euroviisufanin kauhistukseksi.

Todellisuuden tallentamista

Dokumentteja on joka lähtöön, ja monet dokumenteiksi nimetyt tv-tuotannot – varsinkin historiasta ammentavat – ovat oikeastaan lähempänä käsikirjoitettua fiktiivistä draamaa kuin todellisuuden tallentamista totuuselokuvan eli cinéma véritén tai amerikkalaisen koulukunnan direct cineman hengessä.

Jukka Kärkkäisen mukaan Tokasikajuttu kallistuu enemmän todellisuuden tallentamisen puoleen. Vaikka kohtauksia ei etukäteen pystyisikään hirveästi suunnittelemaan tai ohjailemaan – varsinkin kun kyseessä on räjähdysaltis punk-poppoo, kuten PKN – on silti pohdittava etukäteen, mitä kannattaa filmata. On sanomattakin selvää, että paljon materiaalista jäi käyttämättä, PKN:lle kun tuppaa sattumaan ja tapahtumaan.

Jukka KärkkäinenKyllä se lähempänä on todellisuuden tallentamista sellaisena kuin se on, yritetään pysyä perässä, kun bändin miehille tapahtuu koko ajan kaikenlaista. Mitä voimme etukäteen suunnitella, on sellaista, kuten missä voimme kuvata tai mihin lähdemme mukaan. Jos esimerkiksi tiedämme, että Sami on muuttamassa, pyrimme olemaan paikalla, kun muutto tapahtuu.

Keikkareissuilla, UMK:ssa ja Euroviisuissa ollaan läsnä ja reagoidaan, kun jotakin tapahtuu. Hyvin vähän ohjaillaan mitään. Siinä mielessä kiitollisia päähenkilöitä tekijöille, että dokumentin tekeminen on vähän liiankin helppoa. Anteeksi, että sanon näin!

Ohjaajakaksikon työnjako kuvauksissa oli sellainen, että J-P Passi kuvasi ja Kärkkäinen äänitti aina, kun oma osaaminen siihen riitti. Esimerkiksi konserteissa elokuvan äänityksestä vastannut Antti Haikonen astui remmiin.

Dokumentaristin vaikutteet

Uran kannalta keskeisiä vaikutteita voi olla vaikeaa nimetä, elämmehän audiovisuaalisessa kulttuurissa kehdosta hautaan. Kärkkäinen kertoo keränneensä sarjakuvia, joiden maailmasta on tullut ohjaajan omin sanoin visuaalista halua. Hän kertoo, että ei aluksi tiennyt elokuvan olevan se taiteenlaji, joka häntä itseään kiinnostaa, sillä myös valokuvaus oli lähellä sydäntä.

Kärkkäinen kertoo, ettei ole nähnyt hirveän paljon bändidokumentteja eli "rockumentteja", vaikka Kovasikajutun aikoihin katsoikin niitä opiskelumielessä. Kärkkäinen ei sen kummemmin osaakaan sijoittaa Tokasikajuttua genren sisään.

Yksi bändidokumenttien merkkiteos on tehnyt Kärkkäiseen lähtemättömän vaikutuksen. Metallica: Some kind of Monster (2004) on poikkeuksellisen kipeän ja rehellisen oloinen kuvaus yhtyeestä ja sen neljästä jäsenestä, jotka eivät oikein enää tiedä, keitä he ovat ja miksi ovat samassa bändissä. Lakimiehet ja psykoanalyytikot kutsutaan kehiin, ja kaikki tallentuu kameralle. Lopputulos on hämmentävä ja voikin vain kuvitella, että muutamakin bändin jäsen on myöhemmin miettinyt, että pitikö tuo julkaista sellaisenaan.

Jukka KärkkäinenMinusta se oli aika hieno elokuvana. Minulla oli ainakin sellainen tuntu, että vaikka et olisi ikinä pitänyt Metallicasta tai ollut heidän musiikissaan mukana, niin siltikin pystyisit saamaan siitä elokuvasta jotain. Aika rohkeasti näyttivät minkälaisia ihmisiä ja idiootteja ovat.

Tokasikajuttu sisältää kaikki klassisen bändidokumentin ainekset, jotka aikoinaan kiteytti jo Rob Reinerin elokuvaklassikko This is Spinal Tap (1984). Spinal Tap oli tietenkin fiktiota, mutta sellaisenakin lähempänä totuutta kuin moni niin sanottu dokumentti. Ja tottahan toki Spinal Tapin nerokas käsikirjoitus sisälsi paljon tosielämän sattumuksia, joita legendaarisille raskaan rockin yhtyeille oli tien päällä tapahtunut. Tokasikajutun koko asetelma itkuineen, nauruineen ja selkään puukotuksineen liikkuu klassisten rock-dokumenttien maastossa, lähin mieleen tuleva vertailukohta ja sielunkumppani on hevibändi Anvilista kertova inhimillinen ja koskettava Anvil: The Story of Anvil (2008).

TokasikajuttuMe lähdimme seuraamaan neljää erilaista ihmistä, joilla on tällainen bändi ja musiikki on osa heidän elämäänsä. Bändi on jonkinlainen lavaste, ihmiset ovat kuitenkin se, mikä kiinnostaa.

Puhuttaessa dokumenteista yleisellä tasolla Kärkkäinen mainitsee muutamia elokuvia, jotka tekivät häneen suuren vaikutuksen ensimmäistä omaa ohjaustyötä aloitellessa vuonna 2003. Sellaisia olivat muun muassa Pirjo Honkasalon Melancholian 3 huonetta (2004), Erkko Lyytisen Rajaseudun poikamiehet (2003) ja Werner Herzogin Grizzly Man (2005). Myös Norjasta kajahtava Knut Erik Jensenin mieskuorodokumentti Kiihkeät & Innokkaat on säväyttänyt Kärkkäistä.

Suurimmat esikuvat ja vaikuttajat elokuvan saralla ovat kuitenkin tulleet fiktioelokuvan puolelta niin tekijöiden kuin elokuvienkin osalta. Takeshi Kitano, Ulrich Seidel ja Roy Anderson, siinä Kärkkäisen kärki. Piilotajunnassa saattaa kuitenkin muhia myös 1980-luvun videovallankumouksen mukanaan tuoma erittelemätön ja luokittelematon, loputon nauha kohtauksia elokuvista, joita videoiden ennakkosensuuri ei ollut vielä päässyt turmelemaan.

Olen ollut ala-asteella, kun VHS ja Beta-video ja Video 2000 tulivat maailmaan mukaan ja taistelivat jonkin aikaa herruudesta. Aika paljon oli sellaisia B-luokan leffoja, joita tuli kavereiden kanssa vuokrattua tosi paljon.

Blade Runnerin jatko-osan kirvoittamana Kärkkäisen mieleen nousee muisto lapsuudesta, mikä voi tarjota osaselityksen sille, miksi Jukka Kärkkäinen päätyi ohjaamaan elokuvia. Kärkkäinen oli vielä ala-asteella, kun isoveli vuokrasi elokuvan kaveriensa kanssa. Vastuuntuntoinen isoveli ei antanut pikkuveljen katsoa elokuvaa, koska piti sitä liian raakana pikkuveljelle. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Tuli yö, kello yhdeltä heräsin ja menin salaa katsomaan sen sitten olohuoneeseen ja itkin lopussa. Se oli jotenkin järkyttävän hieno kokemus niin pienelle pojalle.



Lue myös