Näin unta elämästä kotikatsomo

Mielenterveyden häiriöistä on alettu viimevuosina puhua mediassa yhä enemmän. Esimerkiksi masennukseen ja terapiapalveluiden käyttöön ei vaikuta enää yleisesti liittyvän yhtä vahvaa häpeän kulttuuria kuin aiemmin, ainakaan nuoremmilla sukupolvilla.

Itsemurha on kuitenkin säilynyt jonkinlaisena tabulinnakkeena muutoin vapautuneemmassa keskusteluilmapiirissä. Länsimaisessa kulttuurissa kuolema on edelleen tabu, vaikka kuluttamamme uutis- ja viihdevirta sisältää ehkä enemmän väkivaltaisia kuolemia kuin koskaan aiemmin. Itsemurhan käsittely edellyttää vastuullisuutta: tutkimuksissa on osoitettu, että esimerkiksi vääränlainen uutisointi voi joissain tapauksissa lisätä itsemurhien riskiä.

Näin unta elämästä on tarttunut tähän vaikeaan aiheeseen ansiokkaasti. Dokumenttielokuva kartoittaa itsemurhan syitä ja seurauksia kuuden suomalaisen tarinan avulla. Haastateltavina on itsemurhan tehneiden omaisia sekä kaksi henkilöä, jotka ovat suunnitelleet itsemurhaa omalla kohdallaan. Kiireettömät ja intiimit puheenvuorot vaihtelevat tummasävyisten animaatioiden kanssa, jotka valottavat masennuksesta kärsivän synkkää mielenmaisemaa.

Jokainen kerrottu tarina on omanlaisensa, mutta niillä on myös yhteistä. Kaikki ne kertovat nuorista ihmisistä, valtaosa miehistä. Taustalla on erilaisia mielenterveyden ongelmia ja erityisesti masennusta. Vaikka masennukseen sairastuneilla on saattanut olla ympärillään läheisten turvaverkko ja ammattiapua, tarinoista nousee esiin kokemus yhteiskunnan armottomuudesta. Apua voi toisinaan olla vaikea saada, jos ei osaa tai jaksa luovia oikein terveyspalveluiden viidakossa. Tunnetaan häpeää siitä, ettei kyetä ”olemaan hyödyksi” eli tekemään työtä ja elättämään itseään.

Paradoksaalisesti omaiset ymmärtävät läheisensä kokemaa henkistä kärsimystä parhaiten siinä vaiheessa, kun he joutuvat itse käsittelemään läheisen kuolemaa. Paha olo ja masennus eristävät muista ihmisistä. Läheisensä menettänyt kuvailee, miten itsensä tuntee täysin erilaiseksi kaikkien ”tavallisten” ihmisten ympäröimänä. He kun eivät ikinä voi ymmärtää, miltä toisesta tuntuu.

Tavallisilta nämä surullisen kohtalon kokeneet nuoret ja heidän läheisensä kuitenkin viime kädessä vaikuttavat. Elokuvan yksi ansio onkin, miten se tuo tabuaiheen arkisesti lähelle sitä mystifioimatta, tavallisten ihmisten kertomana.

Murheellisesta aiheestaan huolimatta tunnelin päässä välähtää myös valoa, kun ihmiset kertovat omasta selviytymisestään. Läheisten tuki, ammattiapu ja toisaalta myös hahmottomampi ”elämän voima” kannattelevat. Miten voisimme luoda sellaisen elinympäristön, missä kukaan ei jäisi yksin ongelmiensa kanssa? Elokuva toimii puheenvuorona yksin pärjäämisen eetosta ja vaikenemisen kulttuuria vastaan.