Vanishing on 7th Street kotikatsomo

Kauhuelokuvien ja yliluonnollisten elokuvien nykyisessä tympeässä alennustilassa ja remake-helvetin roihussa on virkistävää, että joku vielä tekee elokuvia, joissa on yritystä omaperäisempään ja moniulotteisempaan tulkintaan kuin halpahintaiseen efektisäikyttelyyn, gore-pornoon tai tyylittelyyn sisällön kustannuksella. The Machinist -elokuvasta parhaiten tunnetun ohjaajan, Brad Andersonin näkemys yliluonnollisesta kauhutrilleristä välttää peruskuvioiden rutiininomaisen toistamisen ja maneerimaisten kliseiden viljelyn. Budjetti on pieni, mutta rahahan ei laadusta mitään kerro.

Ennen kaikkea kaikkien yliluonnollisten elokuvien surma eli asioiden puhkiselittäminen ja joutava pohjustaminen loistavat poissaolollaan Vanishing on 7th Streetissa. Kauhun ja yliluonnollisen kokemuksen tunteethan ovat nimenomaan tunnetiloja, eivät asioita, joita pitäisi rationalisoida ja selittää. Andersonin elokuvassa pimeys peittää Detroitin, ja pimeydessä suurin osa ihmisistä katoaa samaan aikaan kun kuvan reunoilla häilyvät vaihtuvahahmoiset varjot. Jäljelle jää vain muutama selviytyjä, joita varjot ja pimeys uhkaavat heti kun heidän viimeiset valonlähteensä alkavat ehtyä.

Pimeänpelko ja pimeässä vaaniva selittämätön uhka on olennainen osa ihmiskulttuurien kertomaperinnettä, jota teos hyödyntää analysoimatta sitä puhki. Selityksiä ei ole alussa eikä niitä ole juuri lopussakaan lukuun ottamatta viittausta tosielämän mysteeriin eli Roanoken siirtokunnan asukkaiden täydelliseen katoamiseen 1500-luvun lopussa ja salaperäiseen ”Croatoan”-sanaan, joka siirtokunnasta löytyi. Tämäkin viittaus on pitkälti tulkinnanvarainen, kuten elokuvan päähenkilöiden hädissään miettimät selitysmallit, jotka vaihtelevat uskonnollisista postapokalyptisista visioista eksistentialistiseen olemassaolon ja minuuden pohdintaan. Elokuva ei selitystä anna.

Vanishing on 7th Street ei kuitenkaan ole mitään filosofista pohdiskelua vaan painostavatunnelmainen, ahtaasti ja hektisesti kuvattu mysteerielokuva, jossa varjot ja häilyvät valonlähteet muodostavat suuren osan tunnelmasta. Pääosassa on vain muutama ihminen, joista John Leguizamon esittämä Paul on osuvasti elokuvateatterin filminnäyttäjä, valojen ja varjojen ammattilainen.

Henkilöhahmojen vähyyden takia niitä olisi voitu joko syventää lisää tai sitten karsia viimeisetkin taustatarinat pois. Varsinkin Hayden Christensenin esittämä Luke jää hieman epäkiinnostavaksi. Vika ei sinänsä ole Christensenin, joka on mainettaan parempi näyttelijä kuin mitä kömpelöistä Star Warsin esiosista voisi päätellä.

Teoksen intensiteetti ja kokonaisvaikutelma ei ihan yllä siihen, mihin elokuvalla oli potentiaalia, ja hyvästä jälkivaikutelmasta huolimatta elokuvasta jää tunne, että siitä olisi voinut hieman eri valinnoilla saada kunnon kulttielokuvan. Esimerkiksi muutaman vaeltelun ja varjoilta pakenemisen olisi voinut karsia poiskin, vaikka elokuvan pituus sinänsä onkin sopivan napakka. Yhtä kaikki pimeänpelkoon liittyvä mysteerinäkökulma, selityksien vähyys ja Andersonin selvästi erottuva oma kädenjälki tekevät elokuvasta varsin kiehtovan.