Natsinmetsästäjärokkari itseään etsimässä

”Home is where I want to be”, lauloi David Byrne Talking Headsin kappaleessa This Must be The Place. Kappale kertoo katkonaisella tavalla epätoivoisesta turvallisuuden ja tuttuuden etsinnästä vieraista paikoista.

This Must Be the PlacePaolo Sorrentinon ohjaama, Talking Headsille kunnianosoitusta tekevä This Must be The Place kertoo sekin eksistentialistisesta itsensä etsinnästä. Tie-elokuvassa menneisyyttään Dubliniin paennut entinen goottirokkari Cheyenne (Sean Penn) potee ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta. Koko rock-uransa ajan hän on yrittänyt löytää paikkaansa vain siinä epäonnistuen. Tätä nykyä hän on enää parhaat päivänsä nähnyt rock-pieru; hidas, nukkavieru ja omaan maailmaansa sulkeutunut luonnonoikku.

Mihin tahansa Cheyenne kulkeekin elokuvassa, hän on aina irtolainen, turisti. Käänne tapahtuu, kun hän saa kuulla edesmennyttä isäänsä kiduttaneen natsin piileskelevän Yhdysvaltain mantereella. Goottirokkari ottaa natsinmetsästystehtävän vastaan. Harhamatkan aikana hän oppii myös sietämään omaa elämänsä ahdinkoa.

This Must Be the PlaceSorrentinon elokuva on kovasti velkaa Wim Wendersin Paris, Texas -elokuvalle (1984), joka käsittelee myös menetystä ja juurettomuuden tunnetta. Sorrentinon kuvaama maailma on kuitenkin lähempänä hyperrealismia kuin Wendersin elokuvien autioiden maisemien maalailua. Kaikki on kliinisen tyyliteltyä, vääntynyttä ja siloteltua. Pinnan alta ei tunnu löytyvän mitään, koska maailma on Cheyenelle kuin samasta puusta veistetty, liikuttiinpa sitten Euroopassa tai Yhdysvaltojen lähiöissä.

Cheyenne on henkilönä itsekin historiaton rock-kliseiden kimppu. Hänessä yhdistyy Ozzy Osbournen romahtanut olemus, Robert Smithin liioiteltu goottihabitus kuin Siouxsie and The Bansheesin yhtyehistoria. Hän on samaan aikaan katsojalleen välittömästi tunnistettava piirteiden kimppu, mutta samalla täysin ulkopuolinen ja vieras.

Sorrentino menestyy tämänlaisten ristiriitojen kanssa leikittelyllä ja osoittaa näkemyksellään huumorintajunsa. Elokuvan päähenkilö on samalla luonnonoikku, mutta toisaalta täysin illuusiottomasti maailmaa tarkkaileva antisankari. Kun kaikki elämän glamour on nähty ja koettu, hän pystyy tekemään uskomattoman tarkkanäköisiä huomioita nykypäivän kulutushysteriasta ja ihanteista. Kollektiiviset arvot ja maailmanhistoriasta piittaamaton henkilöhahmo osuu välillä asian ytimeen niin, että naurattaa ääneen.

This Must Be the PlaceSitäkin useammin elokuvassa ajaudutaan melankolian lohduttomille vesille. Jankkaavasti hullusta ja varsin tyhjästä nuoruudestaan kaikille tilittävä Cheyenne tajuaa, kuinka aika kuluu, arvot muuttuvat, eikä sille vain voi mitään. Näin Cheyennen ahdingosta kasvaa yleismaailmallisempi kommentaari, surrealistinen kärsimyksen ja olemisen hyväksynnän pohdinta. Elokuva kertoo surumielisesti, kuinka eläminen on lopulta ainaista etsintää ja muutoksen hyväksymistä. Nykyhetki on tehtävä itselleen, olemalla muiden kanssa.

Sorrentino pelaa monella kentällä yhtä aikaa ja loppua kohden vaikuttaa, että hän meinaa upota pinnan alle tekeleensä kanssa. Aivan viime metreillä ohjaaja jostain syystä painaakin paniikkinappulaa ja päätyy tarjoaman turhankin konkreettisia vastauksia Cheyennen matkalle. Ratkaisu vie elokuvalta harmittavasti särmää. Luulisi, että tie-elokuvissa koskettava sanoma voitaisiin rakentaa myös ilman lopullisen määränpään osoittamista.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,3 / 8 henkilöä




Powered by Preview Networks