Kuolevaisuus terästää valintoja

Elokuvissa päähenkilöiden sairastumisilla pyritään usein avaamaan katsojien kyynelkanavia. Varsinaiset sairauskertomukset ovat kuitenkaan harvoin pelkkiä itkuntihruisia kärsimysnäytelmiä, vaan niissä sairauden kautta nostetaan esiin niin elämänarvoja kuin yhteiskunnallisia epäkohtiakin Philadelphian (1993) tapaan. Harvemmin sairauskertomukset ovat myöskään tekijöidensä mielikuvituksen tuottamaa sepitettä vaan taustalla on todellisuudessa eletty ja koettu tarina. Jonathan Levinen ohjaama 50/50 ei poikkea tästä sairauskertomusten peruskaavasta.

50/50Joseph Gordon-Levitt esittää kaikin puolin kunnollista ja tunnollista kolmenkympin korvilla olevaa Adamia, joka saa yllättäen kuulla lääkäriltä sairastavansa harvinaista syöpää, josta selviytymisen mahdolliset ovat fifty–fifty. Murheen alhoon vajoamisen sijaan Adam jatkaa elämäänsä ja koettaa kestää läheistensä auttamisyritykset ja paikoin ylitsevyöryvän myötätunnon.

Sairauden sijaan tarinan keskiössä on omien valintojen näkeminen. Konkreettiseksi käyvä tietoisuus omasta kuolevaisuudesta pysäyttää Adamin kohtaamaan elämäänsä ja siinä tekemiään valintoja. Elämysten ja ainutkertaisten kokemusten sijaan elämä eletään arjen tasolla. Onnellisuus kumpuaa tyytyväisyydestä jokapäiväiseen elämään. Monille ihmisille hiljainen nöyrtyminen normaaliuden ja siihen kohdistettujen odotusten alle on usein itsensä huijaamista tai ainakin itsensä ja oman onnellisuutensa vähättelyä.

50/50Viisaus siitä, miten jokainen voi elää vain oman elämänsä, on toki jo väsähtänyt klisee. Se ei kuitenkaan vähennä sanoman arvoa varsinkaan nykyaikana, jolloin joko ollaan itseriittoisen individualisteja tai maanisen alisteisia yleisille normaaliuden vaatimuksille.

Jonathan Levine edustaa nuorempaa amerikkalaista tekijäsukupolvea, jonka voi karkeasti jakaa kahteen leiriin: niihin, jotka perustavat tekemisensä elokuvan ja viihteen viitekehyksen sisällä leikkimiseen, ja niihin joilla on oikeasti jotain omaa sanottavaa tai edes pyrkimystä siihen. Paul Schraderin apulaisohjaajana oppia saanut Levine lukeutuu jälkimmäisiin lupauksiin, vaikka debyyttielokuvasta All the Boys Love Mandy Lane (2006) olisi voinut muuta päätelläkin. Toinen ohjaustyö The Wackness (2008) todisti jo muuta, ja 50/50 jatkaa tällä ajatuksellisesti ja teemojen käsittelyn kannalta haasteellisemmalla linjalla.

50/50Parasta 50/50-elokuvassa on hahmojen väliseen kanssakäymiseen tavoitettu aitouden tunne, tarvittava roso ja arkinen välittömyys, mikä saa välittämään päähenkilöstä ja tämän kohtalosta. Elokuva ontuu oikeastaan vain Seth Rogenin esittämän Kylen osalta. Adamin parhaalla kaverilla on haettu komediallista ulottuvuutta sitä kuitenkaan saavuttamatta. Kyle on Rogenin maneerien tavoin vain tarpeettoman ärsyttävä hahmo muutoin vakuuttavassa ja uskottavassa henkilögalleriassa.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,1 / 7 henkilöä


Powered by Preview Networks