Parthenope – Napolin kauneus valkokangas

Italialainen ohjaaja ja käsikirjoittaja Paolo Sorrentino tunnetaan ennen kaikkea visuaalisuudesta ja estetiikan tajustaan, joka huipentui elokuvassa Suuri kauneus (La grande bellezza, 2013). Sen kuvat olivat upeasti sommiteltuja taideteoksia, jotka loivat kuvien soljuvana virtana illuusion suuresta kauneudesta, ja samalla kaiun turhuudesta. Katsoja ja elokuvan päähenkilö olivat ulkopuolisia tarkkailijoita, jotka saattoivat nähdä kauneuden takana piilevän tyhjyyden. Kaiken kauneuden yllä leijui luopumisen, katoavaisuuden henkäys.

Yksi Sorrentinon elokuvien keskeisiä teemoja on nuoruuden ja vanhuuden välinen ikuinen köydenveto. Tämä teema oli keskeinen Suuressa kauneudessa, ja ehkä vielä enemmän Youthissa (2015), jossa kypsään ikään ehtineet Michael Cainen ja Harvey Keitelin näyttelemät – saako näin edes sanoa? – ukonrahjukset kadehtivat nuoruutta.

Nuoruudella on jotain, mitä vanhuus haluaa ja kaipaa, mutta ei voi saada, nimittäin siloinen iho ja elinvoimaa, aikaa, elämää ilman geriatrisia vaivoja ja jatkuvia kolotuksia. Nuoruus tuhlaa aikaa, vaikka se on rajallista, ja se on epäreilua, tuumivat kypsään ikään ehtineet Sorrentinon elokuvissa. Sorrentino on jatkuvasti tietoinen ajasta ja kauneudesta sekä sen katoavaisuudesta. Hänen omat vanhempansa kuolivat onnettomuudessa, kun Sorrentino oli 16-vuotias.

Nuorilla on aivan liian kiire elää, jotta nuoruutta voisi koskaan pysähtyä arvostamaan, toisin kuin vanhempana, jolloin tajuaa nuoruuden olevan niin lähellä, ja kuitenkin ikuisesti tavoittamattomissa. Jos Sorrentinon elokuvien pohjavirettä pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi haikeus. Sorrentino kysyy yhä uudelleen ja uudelleen, minne kaikki oikein katosi? Saman totesi Fredi vuonna 1969 laulaessaan Juha Vainion sanoittaman kappaleen Kolmatta linjaa takaisin.

Siinä missä Suuri kauneus oli italialainen elokuva, olivat Youth (2015) ja This Must be the Place (2011) hyvin angloamerikkalaisia. Paolo Sorrentino rakastaa englanninkielisiä elokuvia ja näyttelijöitä, ja nauttii myös suurta arvostusta Italian ulkopuolella. Hänen elokuviaan ovat tähdittäneet Michael Caine, Harvey Keitel, Rachel Weisz, Jane Fonda, Sean Penn, Paul Dano ja Frances McDormand. Vaikuttava luettelo kenelle tahansa ohjaajalle.

Uusimpaan elokuvaansa Parthenope – Napolin kauneus Sorrentino pyysi ja sai Gary Oldmanin, joka valitettavasti vain piipahtaa elokuvassa. Oldman on amerikkalainen rappiokirjailija John Cheever, jonka päähenkilö Parthenope (Celeste Della Porta) tapaa Caprin saarella. Kohtaus jää harmittavan päälle liimatun oloiseksi, eikä jäsenny osaksi tarinaa. Elokuvan upeasta kuvauksesta vastaa ohjaajan puoliso Daria D´Antonio. Soundtrackilla soivat italialaiset iskelmät, mutta löytyy sieltä myös Jean Sibeliuksen Valse Triste.

Parthenope – Napolin kaupungin muinainen nimi – on ohjaajan mukaan allegoria Napolin kaupungista. Päähenkilö Parthenope on kaunis nuori nainen, ja Napolin kaupunki on varsin kaunis katsella etuoikeutetun silmin, lahden toiselta puolen, palatsista päin katsottuna. Kauneus on katsojan silmässä, kuten sanotaan, ja myös kaupungin sairas, ruma puoli näyttäytyy myöhemmin. Parthenope – Napolin kauneus on kunnianosoitus Napolille, mutta ainakin itselleni allegorisuus jäi hämärän peittoon.

Paolo Sorrentino jää tällä kertaa oman nostalgisen tunteensa pauloihin siinä määrin, että elokuvan punainen lanka katoaa. Kauniit kuvat eivät jaksa kannatella yli kahden tunnin kestoa, varsinkin kun elokuvan puolessa välissä elokuvan sisällä tapahtuu perin outo käänne: aikatasoja sekoitetaan, aiempi juoni hylätään, ja elokuvan sisällä alkaa pyöriä toinen, etäisesti edellistä muistuttava elokuva. Tulkitsin toisen puoliskon kuvaavan Parthenopen äidin nuoruutta, mutta pakko myöntää, taisin pudota kärryiltä.

Tuntuu vähän siltä kuin Sorrentinolla olisi ollut ainekset kahteen elokuvaan, ja jossain vaiheessa hän on päättänyt luottaa vain tunteeseen ja hylännyt käsikirjoituksen. Tuottajat ovat ilmeisesti pitäneet piikin auki, budjetiksi on ilmoitettu hulppeat 26 miljoonaa.